perjantai 29. syyskuuta 2017

No hups - Tuolit tuunailussa


Taas niin näitä.

Mies osti pöytäryhmän, jonka tuoleja ei halunnut pitää. Näpyttelin tuoleille kirppisilmoituksen, joka ei kiinnostanut ketään. Ajattelin, että jos vaikka vaihtaisi päälliset, tuolit kävisivät paremmin kaupaksi.






Mutta mutta. Siinä on nyt sellainen ongelma, että tuoleista tulikin uusilla päällisillä ihan superhienot, enkä halua niistä enää luopua. Voi että kun pitää olla elämän aina niin kauhean vaikeaa! Mihin minä nämäkin nyt tungen!



Tukeva, vanha koivutuoli ja Finlaysonin mustavalkoinen Coronna-kuosi. Tuolien alapuolelle on kirjoitettu, että tuolit on ostettu 1968 ja verhoiltu uudelleen 1981. Aika laadukas on tuo siniruutuinen kangas, kun on noin hyvin kestänyt. Yllättävän pienellä muutoksella tuolin koko ilme muuttuu, ja tuoli tulee 80-luvulta nykypäivään.



Mustavalkoista kangasta oli niin hintsusti, että sitä riitti vain kolmeen tuoliin. Fuksianvärinen Taimi on myöskin Finlaysonia. Se oli nuukuuden aikaansaama vahinko, mutta minusta tuolit näyttävät erityisen kivoilta niin, että yksi onkin ihan eriparinen. Coronna on leikattu niin päin miten mahtui, kuosi pitkittäin ja kuosi poikittain, ja sekin näyttää eri päin erilaiselta.








Eli 40 neliötä ja kahdeksan istuintuolia. Jatkossa täytyy olla tarkempi, ja otankin ehdottomaksi ylärajaksi tuolin per neliö.

torstai 28. syyskuuta 2017

Sohvaperunan unelma


Pelastusarmeijan jutun vuoro! Tällä kertaa valitsin kuvauslainaan kaikkea värikästä ja ihanaa ja somistin soffanurkkauksen kutsuvaksi.

***

Pehmeää tunnelmaa kotiin 



  
Pieni juttu mutta ihmeellisen suuri vaikutus: leikkoruusut tuovat arkeenkin hitusen juhlan tuntua. Violetti, kulmikas maljakko Pelastusarmeijalta.


Lokakuu käsillä! Vihdoinkin on jalat tukevasti rehellisen ja aidon syksyn puolella. Kauas taakse on jäänyt surkea kesä (joka muuten oli kylmin miesmuistiin) ja alkusyksyn ankeus, jolloin kaikki toivo lepää siinä, että ehkä kerran vielä paistaa.

Lokakuussa ei enää paista. Enää ei tarvitse elätellä turhia toiveita lämpimistä tuulenvireistä ja auringonkajosta.

Vihdoinkin kaltaiseni todelliset sohvaperunat voivat pesiytyä sisätiloihin. Pöyhiä muhkeimmat tyynyt selän taakse, kääriytyä torkkupeittojen sisään, poksutella kulhollisen poppareita ja laittaa leffan pyörimään.

Vapise syksy, sinä synkkä, sateinen ja viimainen. Minä selätän sinut kynttiläarmeijani, leikkokukkieni ja neulopuikkojeni kilinän myötä.



Popparit kulhoon ja leffa pyörimään! Oman sohvan pehmeyttä ei voita mikään. Syksyiset somisteet löytyivät Pelastusarmeijan kirppareilta. 



Ikuisesti keskeneräiset neuletyöt näyttävät todellisuutta reippaammilta puolihuolimattomasti esille jätettyinä. Virkkaisiko vielä yhden afrikankukan vai hypistelisikö vain ihania lankoja? Laakea kori löytyi Pelastusarmeijan kirpparilta. 




Mikä tilaihme! Sohvapöytä on vanerilaatikko, jonka päälle on laitettu lasi. Syksyn kunniaksi se kantaa sisällään torkkupeittoja. Villainen versio on äidin kutoma aarre, ja se on lasin takana turvassa koirien kynsiltä.



Vanha vanerinen säilytysastia on kirppislöytö. Joku on sen maalannut valkoiseksi. Tynnyri toimittaa sivupöydän virkaa silloin kun sivupöytää tarvitaan. Muina aikoina se kerää sisäänsä hanskat ja huivit eteisessä.

Sininen maljakko on mysteeri; sen pohjasta löytyy numero. Ehkä 1960-luvun saksalaista keramiikkaa? Maljakko on löytö Pelastusarmeijalta. 



Popparit ja limut valmiiksi, elokuva alkaa kohta! Vanha tuoppi on peräisin Pelastusarmeijalta.



Manu viettää lepohetkeä vahtimishommista. Uudet peitot ja tyynyt eivät jää siltä koskaan huomaamatta. Tekstiilit Pelastusarmeijalta.



Sohvannurkka vallattu! Vaatteet ja somisteet Pelastusarmeijan kirpparilta.


***

Seuraava Pelastusarmeijan juttu ilmestyy taas kuukauden päästä, 27. lokakuuta.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kukkaisa ilmestys



Keittiön oven päällä on valkoinen hylly, joka on niin huomaamaton, että sen olemassaolo on aivan päässyt unohtumaan. Ruukkukasveja meiltä löytyy vähän sieltä sun täältä, ja niin ihania kuin ovatkin, ne näyttävät sinne tänne ripoteltuina sekasotkulta. Nostin ruukut hyllylle yhteen paikkaan, ja ne näyttävätkin yhtenä rykelmänä mukavan kodikkailta. Toivottavasti valo riittää niille korkealla oven päällä, eivätkä kasvit nuupahda.

Oikeanpuolimmainen kasvi on pääsiäisen aikoihin äidiltä saatu. Siinä oli saadessa vain yksi varsi, toisen varren kasvi kasvatti kesän aikana. Nyt sieltä on tulossa vielä kolmaskin. Sain vihdoin aikaiseksi vaihtaa kasvin muoviruukun kunnolliseen saviruukkuun. Sen juuret näyttävät kasvavan jännästi aivan pinnassa. Ruukun vaihtoa ei varmaankaan kannattaisi ajoittaa sellaiseen kriittiseen vaiheeseen, kun kasvi pukkaa uutta versoa, mutta on sekin toisaalta kriittistä, jos on kyllästynyt katselemaan rumaa ruukkua ja haluaa sen vaihtaa.









Jokunen vuosi sitten olin sitä mieltä, että ruukkujen on syytä olla valkoisia, samanparisia ja moderneja. Niin se maku muuttuu; nyt tykkään, että eriparisessa ruukkukasvirykelmässä on sopivasti mukavaa mummolahenkeä. Valkoinen ruukku ja lautanen ovat muuten Arabiaa. Ruukku taisi olla ensimmäinen kirppislöytö tähän nykyiseen kotiin.

Kolmas perättäinen sumupäivä meneillään, mutta eipä anneta sen häiritä!

tiistai 26. syyskuuta 2017

Pesäkolossa



Kyllä tuntee, miten syksy puskee päälle ja talvi tekee tuloaan. Nyt on viimeiset hetket valmistautua talveen. Viikonloppuna piipahdettiin pohjoisen mummolassa, ja keräsin pikkuisen puolukoita pakastimeen (ja löysin mehumaijan kirpparilta neljällä eurolla!). Grilli nyhjöttää vielä pihamaalla ja odottelee, että se siivottaisiin takaisin varastoon. Pihakalusteetkin voisi jo varmaan kantaa sisälle.

Sisätiloissa alkaa olla jo sellainen pesämäisen pehmeä tunnelma, etenkin kun pönttöuuni on taas jokapäiväisessä käytössä. Jos saisin suunnitella unelmieni kodin, puilla lämmitettävä uuni olisi ensimmäinen asia, jonka valitsisin.








Jos tuikkukipot kuuluvat siihen sarjaan, ettei niitä koskaan voi olla liikaa, pärekorit tulevat hyvänä kakkosena. Ja miten kätevää onkaan, kun voi yhdistää tuikkukipot ja pärekorit! Tämä pieni kirppislöytö on pohjassa olevan lapun mukaan patonkikori. Aika leveää elämää on viettänyt se, jolla on ollut patonkia varten oma kori.

Tänään sain rastittua mittavalta tehtävien asioiden listalta yhden ison rastin, ja nyt saa hetken aikaa leijua tyytyväisyyttään. Huomenna täytyy taas tehdä jotakin merkittävää, niin että leijuminen vain jatkuu ja jatkuu.

torstai 21. syyskuuta 2017

Halki, poikki ja pinoon


Syksy alkaa toden teolla puskea päälle: ilman hanskoja ja pipoa ei enää pärjää, ja jouluihmisetkin näyttävät jo reipastuneen. Ensimmäinen kesä omakotitalossa on nyt takana, ja myönnettävä on, etten sittenkään ollut niin kovin puutarhaihmisiä, kuin olisin arvellut. Henkisesti pidän itseäni todella paljon puutarhaihmisenä, mutta konkreettisesti asia ei ole vielä edennyt. Toisaalta yksi sipulista istutettu kasvi, jonka nimen olen tietenkin unohtanut, alkaa nyt vasta tehdä kukkaa. Saattaakin olla, että minusta tulee puutarhuri vasta aivan ensilumen kynnyksellä.
 
Sisätiloissa kasvaa kaksi herkkää sitrushedelmää, jotka on joskus keväällä istutettu siemenestä. Näyttävät lehtien perusteella olevan eri lajiketta, syötyjen hedelmien perusteella esimerkiksi appelsiini ja klementiini.  Istutin sitruksia useampia, ja ajatus oli antaa niitä kyläillessä viemisinä, mutta nyt kun vain kaksi on elossa, ajattelin pitää molemmat itse. Ensi keväänä uudella, paremmalla tuurilla sitten!





Remppailutkin alkavat olla maaliviivoilla: listat laittaa joku toinen, mutta seinät ovat melkein valmiit. Yksi videotykkiseinä täytyy vielä maalata toiseen kertaan. Luotettiin taas rautakaupan myyjään, ostettiin liian vähän maalia, ja sitä pitää käydä hakemassa lisää. Kolme viimeisintä rautakaupalta kysyttyä neuvoa on mennyt ihan mönkään, hmph. Laitetaan muistiin itselle: kolme litraa maalia ei riitä vajaa kuusimetriselle seinälle. Vaikka purkissa lukee ja vaikka rautakaupan myyjä sanoo.

Alemmassa kuvassa näkyy kertaalleen maalattu koulutauluseinä vielä märkänä. Se on jo maalattu toiseen kertaan ja näyttää nykyään siltä miltä pitääkin. Tykkään aivan kauheasti tällaisista näkymistä yhdestä huoneesta toiseen, kun eri huoneissa on käytetty eri värejä.



Tahti on todellakin loppua kohti hyytynyt ja voin hyvin ymmärtää, miten ihmisillä jää listat laittamatta vuosikausiksi. Viimeistelytöiden aikaan mieli liitelee jo jossakin ihan muualla, ja joutuu pakottamaan itsensä toimimaan kauhean vastentahtoisesti. Melkein valmis tuntuu jo niin valmiilta, ettei enää viitsisi näpertää saman työn parissa. Ja entäpä sitten, kun viimeisessä vaiheessa menee poistamaan katosta maalitelan stoppina toimineen oranssin teipin, ja teippi repii katosta maalit lähtiessään. Se on jo kidutusta. Onneksi noin kävi vain yhdellä kattopinnalla (siinä oli johtojen takia madallus ja eri materiaalia kuin muualla), ja onneksi repeämää on vain 1.5 metrin mitalla. Vuppiduu, miten paljon kiinnostaa lähteä sitä korjaamaan.

Nyt kun remppaprojekti alkaa pian olla taputeltu, pääsee oman tehtävien asioiden listan pariin, joka on täysin hylättynä kasvanut kasvamistaan. Syksyllä täytyy ainakin vielä ehtiä pestä ikkunat (plääh), nostaa perunat, kerätä omenat ja näpytellä ylimääräisiä tavaroita kirpparille. Kirppisvuoren taltuttamista olin siirtänyt tympääntyneenä eteenpäin ja eteenpäin, mutta nyt remppaan verrattuna se alkaa jo tuntua kauhean mielenkiintoiselta ja leppoisalta puuhalta! Ainakaan kirppistavaroita käsitellessä ei tarvitse hengittää betonipölyä keuhkot täyteen, yskiä öitä läpeensä, rapsutella tukasta purkan lailla roiskunutta maalia tai niistää laastia. Voi, siitäpä tuleekin sitten mukavaa!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Valmiina uuteen viikkoon!


Lattiat on mopattu, petivaatteet vaihdettu ja pölyt huiskittu! Tämän valmiimpana ei voi enää uuteen viikkoon lähteä. Onko mitään parempaa kuin siivouspäivän jälkeinen tunne, kun kaikki on aivan tiptop.



Löysin kirpparilta siron vanhan sivutason, ja vaikka kuinka yritän välttää minipieniä kalusteita, en voinut tätäkään vastustaa. Pöytä kaipaa tuunailua; sen kansi on vaihdettu rumaan muovilärpäkkeeseen, ja ajattelin sahata siihen joko vanerista tai liimapuulevystä uuden kannen. Toisen puolen voisi maalata mustalla liitutaulumaalilla ja toisen vahata tummaksi. En ole varma, kumpi kiinnostaa enemmän: itse taso vaiko pikku projekti.
 





Kenkäloota on taas palannut sohvapöydäksi. Harmittaa, että siihen on pitänyt aikanaan mennä tuhrimaan tuo kenkäloota-teksti, kun koko kaluste seilaa ympäri kotia ja harvemmin nykyään toimittaa kenkälootan virkaa. Mutta polttopuilla on viimeinkin reilusti tilaa, eikä tarvitse katsella rumia muovilaatikoita, joilla puita kannan.

Vielä ehtii tälle illalle katsoa yhden elokuvan, ja sitten ei muuta kuin uutta viikkoa kohti. Olen varma, että tuleva viikko tuo muassaan kaikkea mukavaa!

lauantai 16. syyskuuta 2017

Ihan uudenlaista ilman mitään uutta


Vihdoinkin sain aikaiseksi vähän sekoittaa huonekalupakkaa ja vaihdella kalusteiden paikkoja. Kaikkein parhaita sisustusjuttuja ovat juuri sellaiset, kun ei tarvitse ostaa mitään uutta, vaan saa vanhat tavarat uuteen järjestykseen niin, että tuntuu uudelta. Tekisi mieli ostaa uutta mattoa, uutta astiasarjaa ja vaikka mitä, mutta olen sinnikkäästi päättänyt selättää turhanpäiväiset ostohalut. Olen aivan varma, että jos ostaisinkin nyt mielessä kiiluvat hienon maton ja upeat astiat, ne ennen pitkää menettäisivät terävimmän hohtonsa. Sen jälkeen tulisi uusia hienoja mattoja ja uusia upeita astioita ostettavaksi, aivan loputtomasti. Luin Tarkan markan blogista hirveän näppärän ajatuksen, jonka voimin pysyttäydyn päätöksessäni: "Säästökohteen pitää olla tärkeämpi kuin asiat, joista säästät." Tulevaisuuden säästökohteeni on todellakin tärkeämpi kuin matto tai astiat, jotka juuri nyt haluaisin hankkia, mutta jätän hankkimatta.

Tälle päivälle on siis säästetty: mitään uutta ei ole ostettu, mutta kotona tuntuu mukavan erilaiselta. Puinen iso kenkäloota oli aiemmin rottinkisohvan paikalla, mutta se tarvittiin olohuoneeseen puiden säilyttämistä varten (koska puut eivät kuivu kylmällä ja eristämättömällä kuistilla). Musta vitriini siirtyi nyt olohuoneesta eteiseen, ja se saikin heti kantaakseen kengät, joille kaivattiinkin lisää säilytystilaa. Mustaan vitriiniin kuuluu kippiovet, mutta en vielä tiedä, laittaisinko niitä ollenkaan paikoilleen. Se vaatisi nimittäin hirvittäviä ponnisteluja, eikä minusta juuri nyt ehkä ole siihen.






Ostolakkoni on hieman omaperäinen: se sallii satunnaiset pienet ostokset kuten kesällä kirpparilta löytyneet pärekorin ja (maailman turhimman) pinkin lintuhäkin.



Puukuvioinen kokovartalopeilikin on joskus kirpparilta ostettu. Se on jännällä tavalla yhtä aikaa sopivan yksinkertainen ja silti yksityiskohtia täynnä. Peilin kautta heijastuu komeron ovi. Vanhojen talojen komerot ovat muuten ihan lyömättömiä säilytyspaikkoja: tuohonkin yhteen eteisen kaappiin mahtuu kaikkea sähkösahasta perunoihin! Talvella eteinen lienee liian kylmä paikka säilyttää perunoita ja ne täytyy jaksaa raahata kellariin saakka ja sieltä joka ikinen ruuanlaittokerta keittiöön asti. Nyt kesäaikaan olen laiskotellut ja nautiskellut komeron mukanaan tuomasta ylellisyydestä.







Oikeasti se komero on tietysti yksi hävityksen kauhistus, sillä jo mainittujen perunoiden ja sähkösahan lisäksi sieltä löytyy kaikki loput kengät huopikkaista kumisaappaisiin, marjastusvermeet, palautuspullot, grillihiilet ja jumppamatto. Siis muun muassa, tietysti. Onneksi komerot tuppaavat olemaan maltillista sakkia, eivätkä ollenkaan pane pahakseen, vaikka niiden siivous hetkellisesti viivästyisikin. Jahka miehen uuvuttava remppa on ohi, otan seuraavaksi projektikseni kaapit, ne vihonviimeiset, ja näperrän ne niin siistiin kuntoon, ettei ennen ole nähty.

Tänään oli tarkoitus mennä jatkamaan maalausta, mutta enpä taida viitsiä! Eilenkin meni iltayhteentoista niin, että aivan viimeisillä voimilla sai kammettua itsensä kotiin saakka. Tässä asiassa remontit ja komerot ovat hyvin samankaltaisia: vaikkei ehkä uskoisi, molemmat sietävät viivästyksiä ja junnaamisia huomattavasti ihmisiä paremmin.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koiruuksia


Elmo ja Manu kokivat vuosi sitten elämänsä järkytyksen, kun niiltä uuteen kotiin muuttaessa evättiin pääsy sängylle. Elmo tykkäisi loikoilla jalkopäässä ja Manu kainalossa, ja on ollut vähän sääli puolin ja toisin luopua tästä ylellisyydestä. Koirat kuitenkin tekivät aina niin paljon sotkua, ja kun Manu alkoi mielenvikaisesti ja säännöllisesti vääntää torttua lapsen pedille, koirat saivat sängylle porttikiellon.

Alkuun sänkykielto toimi oikein hyvin (muutaman vakavan ärähdyksen jälkeen), mutta ilmeisesti ote on alkanut lipsua. Otteen lipsuminen on sellainen asia, ettei se koskaan jää koiralta huomaamatta. Ja saavutetuista eduista ne eivät luovu. Vielä vähän aikaa sitten Elmo ja Manu sentään teeskentelivät, etteivät ole olleet sängyllä, kun olivat yksin kotona. Aina kuitenkin joku tassun painauma peitolla tai leluankka paljasti pojat jälkikäteen. Vielä hetki sitten niillä oli tapana hypätä sängylle kurkkimaan, minne suuntaan lähtijä menee, ja jos tulikin yllättäen takaisin sisään, Elmo ja Manu hipsivät pois sängyltä vikkelään tahtiin.


Mutta nyt. Nyt ne eivät enää viitsi edes esittää.







Voihan turkanen noita turilaita. Ne pitäisi lähettää kasvatuslaitokseen.

Remppaväsy alkaa jo iskeä, vieläpä aivan ihmeellisesti nyt, kun kaikkein paras vaihe olisi käsillä. Se, mitä olen koko ajan odottanut, pintamaalin sutiminen. En ole tottunut tekemään noin fyysistä työtä noin pitkiä aikoja, ja kaikki kiipeäminen, kurottelu ja samojen liikkeiden toisto alkaa tuntua lihaksissa (niissä joita ei ole). Väsyneenä muuttuu hitaaksi ja raihnaiseksi. Jos tässä vaiheessa olisikin remppapäivä yksi, saisin ihan eri tahtiin aikaiseksi kuin nyt, kun uurastusta on jo takana. Harmittaa olla niin tehoton. Nyt vasta viime metreillä rasittaa ajatuskin kaikesta siitä työstä, mitä vielä on edessä.
 
Illaksi pitäisi taas jaksaa raahautua maalaushommiin, vaikka mikään muu ei houkuttaisi niin paljon kuin sänky ja uni. Elokuva, karkkikulho ja kylmä Cokis. Koirat käytettyinä eikä nousua ennen aamua, mmmmm... Mutta hei, viikonloppu se on raatamisviikonloppukin!

tiistai 12. syyskuuta 2017

Remppakuulumisia ja muita kuulumisia


Elossa ollaan, ehkä vähän niukin naukin. Tulin taas tänne internetin puolelle jakamaan elämänviisauksia: Jos koskaan ikinä milloinkaan kukaan pyytää sinua vähän remppailemaan, ihan vain tapetit pois ja maalia tilalle, niin älä hyvä ihminen suostu. Älä. Ja jos sittenkin mietit, että mukaviahan ne sisustusjutut ovat ja onpa kiva, kun saa repiä rumat tapetit pois ja sitten näppärästi uutta ilmettä tuoreella maalilla, pyristele lapselliset ajatukset heti mielestä pois. Nimimerkillä Listat ja tapetit pitivät seiniä kasassa ja toimivat kantavina rakenteina.

Onneksi nyt sentään hommat edistyvät, vaikkakin tooooooodella paljon hitaammin kuin olisin koskaan osannut arvata. Seinien tasoitukseen vaadittiin lopulta ammattilainen, mutta muu nyhjäys, hiominen ja loputon joka välissä siivoaminen hoituvat tumpelommaltakin touhuajalta. Tuntuu hullulta, että perimmäisenä tavoitteena on todellakin vain maalata seinät, mutta sitä varsinaista maalaamista on vain hyvin pieni osa kaikesta työstä. Tähän mennessä on ainakin poistettu tapetit, listat ja kaikki muu tiellä oleva kuten pistorasioiden suojakotelot, hiottu karmit ja aloiteltu niiden maalaus, hiottu seinät, nakuteltu irtoava betonirappaus (ja sitä todellakin irtosi), muurattu betonista isommat paikkaukset ja tasoitteella pienemmät, tasoitettu seinät isoina pintoina betonitasoitteella, hiottu ja tasoitettu toiseen kertaan, pesty koska rupusurkea imuri ei jaksa imeä seiniä pölypuhtaiksi, pohjamaalattu, paikkakorjailtu pienet kauneusvirheet silotteella (pakkeli + hionta + pohjamaali, tämä oli muuten syvältä suosta; olisi pitänyt tajuta merkata korjatut paikat, että ne joskus löytääkin), hiottu pohjamaali kevyesti ja viimeistelty nurkat ja katonrajat akryylimassalla. Eikä tässä vielä kaikki! Enää ei tarvitse hioa, mutta se varsinainen pintamaali puuttuu vielä! Ja ne listat tietysti. Ja ihan varmasti taas triljoona sellaista pikku asiaa, joita en ole tullut edes ajatelleeksi. Varmasti jostakin vielä ilmestyy ylimääräinen seinä tai kokonainen huone, jota en ole ottanut huomioon.

Järjetön urakka on takana, mutta vielä on matkaa edessä. Olen muistellut muutaman vuoden takaista remppaa, jolloin remppasimme seinät ja lattiat vuokra-asuntoon huvin vuoksi: se oli ihan ensimmäinen remppailukokemus, ja selkeästi jonkinmoinen itsevarmuus on niistä ajoista lisääntynyt. Sitä uskaltaa ryhtyä toimeen, vaikkei olisi hajuakaan siitä, mitä tekee. En ole koskaan esimerkiksi käsitellyt betonia, mutta tein aika isojakin paikkauksia ihan sillä mielin, että siinä se sujuu betonilla rakentaminen niin kuin sujui hiekkakakkujen lapioiminen kuusivuotiaana. Ja niinhän se sujuikin. Moni asia vaatii vain sen, että ryhtyy toimeen. (Paitsi seinien suoristaminen ja tasoittaminen, jota ei normaali ihminen voi oppia.) Jos menee mönkään, aina voi ottaa takapakkia. Jos ei koskaan aloitakaan, ei voi edistyä.

Koskaan ei voi olla niin kiire, etteikö joutaisi marjapuskia tyhjentämään ja mehua keittämään. Olen kerran aiemmin keittänyt mustikkamehua, ja nyt oli viinimarjojen vuoro. Meillähän on nykyään siis kellari, eli voin vihdoinkin päästää sisäisen hamsterini valloilleen! Kerrostaloasunnoissa ei ole tätäkään pystynyt tekemään. Tai voi toki täyttää jääkaapin vuodeksi kymmenellä mehupullolla, jos ei aio säilyttää siellä mitään muuta.


Pullot pääsivät loppumaan ja pari viimeistä litraa piti säilöä lasipurkkeihin. Jännittää,  teinkö kaiken niin oikein, että mehut säilyvät vuoden verran homehtumatta; vasta ensi vuonna voi kokeilla uudemman kerran. Mehu-urakkaan tuhraantui marjojen keräämisineen kokonainen päivä, joten olisi hirveä sääli, jos mehua menisi lopulta hukkaan.




Kenkäloota on jo syrjäyttänyt mustan vitriinin, koska olohuoneessa kaivattiin kunnollista säilytystilaa polttopuille, mutta en malta olla esittelemättä paria kuvaa uusimmista kirppislöydöistä, kummallisesta keramiikasta.  Olen ihastunut sellaiseen vähän kotikutoisen oloiseen, muhkuraiseen ja kömpelöön keramiikkaan. Sininen tyttöfiguuri on kynttilänjalka (tirsk), ja se paljastui saksalaisen Steulerin 60-luvun kipoksi. Ruskea porovaasi on erinomaisuudessaan ihan omaa luokkaansa, mutta sen alkuperästä en osaa sanoa mitään. Pohjasta löytyy merkintä, jonka tulkitsemiseen vaaditaan suurta viisautta, mutta käsintehdyksi minä poroa veikkaisin.







Vielä vaatii miehen remppa aikaa ja ajatusta, mutta kun vain jatkaa pakertamista, on ennen pitkää pakko tulla valmista. Miltähän tuntuu, kun saa lopultakin valtavien pohjatöiden jälkeen sutia ensimmäiset vedot pintamaalia puhtaalle pinnalle? Kuinka sitä edes uskaltaa.