maanantai 20. helmikuuta 2017

Kutkuttava odotus



Karsintaprojekti ei tunnu loppuvan ikinä. Taas viime viikolla kävin pyöräyttämässä sitä iänikuista, häpeällistä himohamstraajan varastoa ja kannoin sisälle läpikäytäväksi muistojen laatikot. Muistojen laatikoista löytyy lapsen leluja, vauvavaatteita ja tolkuttomasti piirrustuksia, omia päiväkirjoja, vanhoja VHS-nauhoja elämän tähtihetkistä ja vaikka mitä. (Nostin videot esille, että saisin vietyä ne johonkin liikkeeseen muutettavaksi sähköiseen muotoon. Videot ovat yhä siinä mihin ne viimeksi jätin. Pelkään, että saamattomuuteni jatkuu ja päädyn tunkemaan ne takaisin laatikoihin.)


Muistotavarat ovat tietysti mukavia, mutta joku maltillinen määrä olisi suotava asia. Muistan, miten ala-asteikäisenä kaveri esitteli supersäntillisen äitinsä tekemää vauvamuistolaatikkoa, joka oli kenkälootan kokoinen rasia, johon oli siististi säästetty ihan vain muutamia valikoituja asioita. Pieni, ajatuksella kasattu laatikko ajaa varmasti asiansa ja vieläpä paremmin kuin valtavat kasat erilaista tavaraa ja vaatetta, jota on vaikea edes ruveta katselemaan sitten kun nostalginen hetki yllättää. Kun muistotavaroina säilöttyjä asioita alkaa karsia vasta vuosien päästä, on todella vaikea luopua tavaroista. Tämäkö nalle lähtee? Entä tämä 56-senttinen vauvanvaate? Jos olisi laittanut tavaraa pois sitä mukaa kun sitä ei enää tarvitse, ei olisi mitään ongelmaa tai kaipuuta menneestä roinasta. Ei edes muistaisi kaikkia niitä satoja pieniä vaatteita, joita on nyt vuosikausia hillonnut. Meiltä on nyt vuoden aikana lähtenyt todella paljon tavaraa, mutta yhtään asiaa ei ole ollut hetkeäkään ikävä.


Jotenkin olen saanut ihan lopullisesti tarpeekseni rojun määrästä, ja rankalla kädellä karsin noita vaikeita laatikoita. Yhtäkkiä, kaiken kyllästymisen jälkeen lelut alkoivatkin näyttää pelkiltä muovi- ja puupalikoilta: tätä kalikkaa katsoessako pitäisi päästä takaisin vauva-ajan tunnelmiin? Eikö puinen palikka loppujen lopuksi ole kuitenkin aika kehno muisto? Jätin tietysti jäljelle vaikka ja mitä, mutta määrällisesti laatikot vähenivät merkittävästi. Valtavasta äitiyspakkauksen vauvalaatikosta jätin jäljelle vain muutamat vaatteet ja höpsöt, typerän pienet sukat, sellaiset jotka erityisesti muistin. Omista vauva-ajoista kulkee mukana kaksi mekkoa, ja joskus mietin, että siinäkin on jo ihan tarpeeksi jos ei aivan liikaakin. Ehkä minunkin lapseni pärjää, vaikka jätinkin jäljelle vain muutamia vauvavaatteita.


Jos nyt toisesta päästä lähtee tavaraa taas kerran rankalla kädellä (en oikeasti ymmärrä, miten sitä rompetta voi riittää!), niin toisesta päästä seula vuotaa tasaiseen tahtiin. Miehen joululahjaksi ostamat Design House Stockholmin metalliset kynttilänpidikkeet kaipasivat jaloikseen pulloja, jotka nyt sitten löysin kierrätyskeskuksesta. Kirkkaan pullon pohjassa on K-kirjain, eli olisiko se Karhulaa? Näin sen jo aiemmin kierrätyskeskuksella, mutta silloin se maksoi naurettavat 20.80 euroa (olikohan hintalapussa joku virhe?). Meinasin nytkin kävellä ohi, mutta sen verran utelias olin, etten malttanut olla kurkkaamatta, onko hinta vielä yhtä valtava. Lasi oli kokenut melkoisen hinnanalennuksen, kun sen sai tällä kertaa 1.50 eurolla. Vihreän lasin kyljessä lukee VAT 69, mutta se tuskin on mitään erityistä merkkiä. Oli kuitenkin ihan sievän mallinen ja sopii minusta hyvin kirkkaan pullon pariksi.








Tänään on oltu aivan täpinöissä. Tiedättekö sen tunteen, kun saa jostakin uudesta asiasta toivon pilkkeen, mutta ymmärtää, että sen toteutuminen olisi epätodennäköistä jos ei aivan mahdotonta. Mutta kun saa idean päähänsä ja ehtii innostua, ei voi ajatellakaan enää muuta kuin että mitä jos. Järjen ääni, tuo kuoleva luonnonvara, yrittää jossakin takaraivossa jyskyttää ja valmistaa pettymykseen: no eihän se onnistu, onko siinä mieltäkään, onhan siinä 150 miinuspuolta ja parempi olisi jos vain antaisi olla. Innostuksen saanut mieli ei jaksa välittää tympeistä varoäänistä vaan keskittyy pieniin, idyllisiin yksityiskohtiin, yhtä epäoleellisiin kuin kauhukuvatkin. Lopulta täytyy kuitenkin malttaa mielensä ja vain odottaa, kuinka käy. Ehkä menee mönkään, ehkä menee nappiin. Ehkä lopulta meneekin niin, että haavekuva ei toteudu mutta ei toteudu kauhukuvatkaan, vaan uusi, odotettu asia laimenee ajan myötä ihan tavalliseksi harmaaksi arjeksi.


Jos nyt saisin käväistä hetken aikaa tulevaisuudessa, haluaisinkohan tietää kuinka käy? Vai haluaisinko säilyttää tämän epävarman, kutkuttavan odotuksen tunteen, jossa kaikki on vielä mahdollista.



(Nyt kun jälkikäteen luen tämän postauksen, huomaan että puhun yhtä aikaa vauvanvaatteista ja kutkuttavasta odotuksesta. En jää korjaamaan mahdollista väärinkäsitystä, jotta odottamani, ei-ketään-kiinnostava asia vaikuttaisi edes vähän mystiseltä.)


14 kommenttia:

  1. Nuopas onkin kivat kynttiläpullot! Muutenkin tuo asetelma matalalla tasolla on oikein nätti!

    Mulla on lapsille sellaset kotilaatikon kokoiset muistolaatikot. (Onko "kotilaatikko" joku suunnilleen standardikokoinen...? Sellainen peruskaapin hyllylle sopiva laatikko kuitenkin.) Niissä on kortteja, jokunen pikkuvaate, synttäripäivän sanomalehti, tursuilevat vauvakirjat, aapiset... sen sellaista kamaa. Kaksi laatikkoa on jo lähtenyt uusiin koteihinsa lasten mukana, kaksi vielä odottaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset :) Tuo oikein oikein matala sohvapöytä kaipaa kyllä korkeampaa tavaraa kantaakseen, ja sitten se ei enää näytäkään ollenkaan niin kummalta!

      Kuulostaapa tosi hyvältä nuo sinun muistolaatikot! Meilläkin on nyt muutamia vauvanvaatteita, sanomalehti, Aapisia, piirrustuksia ja vaikka mitä. Vauvakirjat on kyllä samassa paikassa kuin valokuvat, mutta ne voisi kyllä jo laittaa varastolaatikkoon. Sellainen huolella suunniteltu ja harkittu loota olisi ihana!

      Poista
  2. Mulla on tallessa kolmen lapsen äitiyspakkauksessa olleet haalarit ja makuupussit ja ne vie tilaa. En osaa niistä luopuakaan.
    Juuri joulun alla hävitin yli 30 vuotta vanhan kirjeenvaihdon, itseni ja ex-mieheni välillä, kun hän oli armeijassa. Vähän oli haikeaa, mutta kun ollaan oltu erossakin jo yli kymmenen vuotta.
    Omia lapsuuden aikaisia tavaroita ei juurikaan ole, äitini ei ole kaltaiseni hamstraaja.
    Kivan näköinen pöytä/taso sinulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mie laitoin äitiyspakkauksen haalarit kirppiskasaan. Minusta lapsen syntymävuonna oli tosi ruma haalari, enkä tykännyt siitä alussakaan. Ensihaalarin (olisikohan ollut kokoa 56 tai 62) laitoin säästöön. Se oli sievä ja ihana.

      Kirjeenvaihdot on kyllä vaikeita. Mulla on teiniaikojen kirjeenvaihtoa muutamassa rasiassa tallella, ja nyt heitin pois sellaisia satunnaisia kirjeitä, joiden kirjoittajia en edes muistanut. Mutta suurin osa kirjeistä oli sen aikaiselta parhaalta kaverilta, jonka kanssa vieläkin ollaan yhteyksissä, joten ne jäivät jäljelle.

      Jos olisi aikanaan käyty kirjeenvaihtoa sähköpostilla, ei varmaan tekisi tiukkaakaan painella delete-nappia?

      Poista
  3. Nätit pullokynttiläjalat. Mulla ei oo mitään muistoja vauvojen ajasta, siis oman poikieni tavaroita. Eikä niitä ole kaivattu ollenkaan.
    Vaikka olis vaatteita, eipä niitä olis heidän lapsille laitettu. Hyvä kun en säästänyt, turhaa roinaa on nytkin liikaa. Kyllä sitä itseltään kysyy mistä toi kaikki meille on tullut :):) ???

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se varmaan vähän sellainen juttu, että jos olisi ihan raa'asti aikanaan laittanut tavarat eteenpäin, ei niitä enää kaipaisi. Isot tavarathan menivät heti seuraavalle, kun jäivät pois käytöstä: pinnasänky, syöttötuoli, vaunut ja sen sellaiset lähtivät ihan järkisyistä heti pois. Onneksi! Lapsi syntyi 2005, ja hänelle ostettiin 2002 vuoden vaunut. Siis kolme vuotta vanhat eli melkein uudet. Ajatella, jos ne olisi jättänyt johonkin varastonperukoille odottelemaan: ne olisivat jo 15 vuotta vanhat, eivätkä kelpaisi enää kenellekään. Vaikka tuntuu, että ihan uudethan ne on ja vasta käytetty. Viisitoista vuotta tästä taaksepäin ei tunnu ollenkaan niin paljolta kuin vaikkapa 15 vuotta taaksepäin vuodesta 2000. Siinä siirrytään jo esihistorialliseen aikaan.

      Vauvanvaatteita sitä sitten on hillonnut senkin edestä.

      Mulla oli sellainen tunne, että nämä vaatteet olisivat olleet ihan priimaa. Mutta huomaan, että säilytys (reilu 10 vuotta jo!) ei ole niille tehnyt ainakaan hyvää: sellaisten kuminauhallisten housujen kuminauhat esimerkiksi ovat venähtäneet ja menettäneet kimmoisuutensa. Minusta hirveän pienessä ajassa!

      Poista
  4. Vat 69 on viskiä. Kivat noi kynttilänpidikkeet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä näemmä on! Merkki on olemassa tänäkin päivänä, mutta tuo pullon malli lienee joku vanhempi malli.

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Viskipullohan se tosiaan onkin! Harmillisen tavanomainen lasiesine, mutta on se kuitenkin kaunis.

      Poista
  6. Meidän lähikirjastossa on härveli, jolla voi digitoida vhs-nauhoja itse ja aivan ilmaiseksi. Ei edes hermot menny, ihan helppoa hommaa. Ehkäpä muissakin kirjastoissa on samoja härveleitä, kantsii selvittää. Kivat kynttilänjalat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, onpa mahtava homma! Oliskohan meilläkin täällä ja osaisinkohan itsekin? Kirjastot on kyllä melkoisia paikkoja: joillakin paikkakunnilla on kuulemma esimerkiksi ompelukoneita käytettäväksi!

      Poista
  7. Se Vat69 on viskimerkki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän taisi kaikki muut tietää paitsi minä! Googlettamalla näyttäisi, että tuo minun pullo on joku vanhempi malli.

      Poista

Mukava, kun jätit jälkesi!