sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Oman ryytimaan kaipuu



Marttailuprojekti ei nyt toimi niin kuin pitäisi. Kaikella itse tekemisellä oli tarkoitus lievittää sellaista välillä pinnan alla kytevää, välillä esillä leiskuvaa oman loppumattoman remppaprojektin ja ryytimaan kaipuuta. Tänään on ruokalistalla pinaattikeittoa karjalanpiirakoiden kanssa (noudatan kitupiikin kuukauden ruokalistaa noukkimalla; ruokalista tulee näillä näkymin riittämään koko vuoden tarpeiksi). Valmistelin Varpulan ruisleivän juuren huomiselle niin, että huomenna pääsee pyöräyttämään muutaman ruisleivän. Yritän elää maatalon emännän arkea kerrostalokolmion sisällä, keskellä kaupunkia.


Tämän viikon toista karjalanpiirakkasatsia paistaessa huomasin miettiväni, miten kiva olisi kesällä kasvattaa tuoretta ruokaa. Salaattia, porkkanaa, perunaa, yrttejä, sen sellaista. Suunnitella, valmistautua ja seurata edistystä, lopulta korjata sato. Kummallinen ajatus ihmiselle, joka saa jokaikisen ruukkukasvinkin kuolemaan. Silti kerrostaloasunnon seinät tuntuvat toisinaan kaatuvan päälle, naapurit ovat liian lähellä ja kookaskin parveke on pelkkä pihamaan irvikuva. Mihin ihmeeseen perustaisin oman ryytimaani?


 



Mihin-kysymystäkin oleellisempi on se, miksi tuollainen epärealistinen haave on jäänyt kytemään mieleen, ja miksi se ei jo mene pois. Eihän minulla ole koskaan ollut minkäänlaista kasvimaata, ja joka ikinen kesäkukkakin kokee hitaan ja tuskaisen kuoleman hyvissä ajoin ennen juhannusta. Eikä se ole edes kunnollinen, järkevä elämän tavoite. Muiden ihmisten tavoitteet sen sijaan ovat järkeviä ja kunnianhimoisia, kunnollisia ja ennen kaikkea epähaihattelevia. Omani ovat yksinkertaisia ja nykymaailmaan epäsopivia. Minä haluan muuttaa metsän keskelle alkeelliseen mökkiin kaivamaan multaa. Siellä saisin rauhassa valmistaa saippuaa ja ruisleipää mielin määrin. Kesällä tehdä kesäasioita, syksyllä valmistautua jouluun, talvella tehdä talvijuttuja ja keväällä taas valmistautua tulevaan kasvukauteen. Elää enemmän vuodenaikojen mukaan, tehdä omin käsin ja nähdä kätten työ. Pitäisin joka päivä rönttävaatteita, en puhuisi kenellekään tarpeettomasti, hankkisin lankaliittymän ja luopuisin aivosoluja tappavasta älypuhelimesta. Koirat saisivat juosta päivät pitkät pihamaalla, eikä ketään kiinnostaisi, vaikka ne räksyttäisivät aamusta iltaan. Kanoja ottaisin tietysti myös. Nekin saisivat juosta pihamaalla ja räksyttää.





Vuosi sitten, kun intouduin kokeilemaan kaappien nikkarointia, ihmettelin sukulaiselle, miten olenkin yhtäkkiä näin innostunut kaikesta käsillä tekemisestä. Sukulainen huomautti, että olen aina ollut samanlainen. Se oli päässyt unohtumaan: lapsena nakuttelin lähimetsään majoja. Oli suunnitelma, oli lautoja ja nauloja, oli jonkinmoinen toteutus. Kun lumi laski maahan, täytyi odottaa seuraavaa vuotta, että rakennuspuuhat pääsivät jatkumaan. Ja sitten ne taas jatkuivat, monta vuotta perätysten, kunnes luonnollisestikin jossakin vaiheessa loppuivat. Käsillä tekemisessä on jotakin ihmeellistä. Toisia vaivaa kaukokaipuu, toisia tarve tehdä käsillä. Ehkä joku kolmas on muuten vain onnellinen?








Mikä tähän auttaisi? Ehkä haihattelu loppuisi, jos ottaisin kuntosalijäsenyyden ja rupeaisin treenaamaan. Hieroisin öljyä uusille vatsalihaksille ja ottaisin valokuvia. Hankkisin uuden, kunnollisen työn sen tilalle, joka neljän vuoden jälkeen lipui työkkärin ilmaiselle harjoittelijalle.
 
 
Parasta on keskittyä miettimään omakotitalossa asumisen huonoja puolia ja velloa niissä. On lumen kolaamista, on räystäskourujen puhdistamista. Haaveilenko minä räystäskourujen puhdistamisesta? No enpä kyllä! Jos haaveilisin, voisin varmasti ilmoittautua vapaaehtoiseksi räystäskourujen puhdistajaksi. On veroa, hulevesimaksua, rikkoutuvia asioita ja paikkaan sitoutumista. Rempallaan olevia nurkkia, jatkuvaa nikuttelua ja nakuttelua. Ehkä hiiriä? Niitä inhoan sydämeni pohjasta. Sitten pitäisi ottaa kissa. Kissoistakaan en yhtään tykkää. Lisää lunta ja puiden hakkaamista. Huh huh, kylläpä nyt romanttiset ajatukseni karisevat!


Ei olisi pitänyt leipoa sitä ensimmäistä ruisleipää eikä valmistaa ensimmäistä saippuaa.

16 kommenttia:

  1. Siitähän se on kiinni, että ihmisillä on nykyään _liikaa_ vapaa-aikaa. Kun kaikki aika ei mene hengissä pysymiseen, aikaa jää yli. Samaan aikaan maailma on pullollaan tavaraa ja voi vain tilata saippuantekovermeet netistä. Se on kivaa harrastamista eikä ankaraa, pakollista työtä, kun keittelee saippuaa joulukinkuksi menneen possun luista.

    Ala käydä salilla, JOS haluat ja sinulla ei vain ole tekemistä. Mutta jos haluat nysvätä kotona, kotoilla, sali ei ole ratkaisu "ongelmiisi".

    Oletko muuten lukenut Jovelan talopäiväkirjaa (blogi), siellä sitä sinun haave-elämääsi taidetaan elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä kaikilla ei ole sellaista itse tekemisen tarvetta, mutta minusta se tekee elämästä mielekästä. Mitä vain voi ostaa valmiina, mutta kun saa itse jonkun asian tehtyä, tulee hyvä mieli. Minusta on tympeää ajatella niin, että saippuan voi ostaa valmiina 50 sentillä ja siksi sen valmistamisessa ei ole mieltä. Tai että koska saippuan valmistamisessa ei ole kyse hengissä selviytymisestä, se on turhaa. Sellaisessa maailmassa ei ole eletty enää vuosikymmeniin. Pakko ei ole muuta kuin syntyä ja kuolla: kaikki tekeminen siinä välissä on ekstraa.

      Kiitokset linkistä! Tämä oli minulle vieras blogi, mutta jään tutustumaan siihen ajan kanssa! Joitakin aiheen blogeja seuraankin jo, ja luen tietysti kaikki silmiin sattuvat artikkelit :)

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus! Minä olen helsinkiläislapsi, jonka vanhemmat päättivät muuttaa pohjoiseen pikku kylälle. Kaipaan edelleen usein ylimpään kerrokseen kerrostaloon. Porraskäytävän äänet kertovat elämästä ympärillä ja puiden latvustot näyttävät upeilta yläpuolelta katsottuna. Nyt asun isoa omakotitaloa omalla tontilla. Osaan tämän ja nautin pihasta ja puuhailusta. Silti toivon vielä joskus asuvani puiden latvojen tasalla- hassua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaapa ihanalta :) Minustakin puiden latvat näyttävät ihanilta yläkerroksissa! Rappukäytävän äänet ja muista asunnoista kantautuvat äänet on kyllä tietyllä tapaa turvallisia. Mulla menee vielä vähän aikaa suhdeluku niin, että olen asunut omakotitalossa kauemmin kuin kerrostalossa, mutta silti maalle mennessä se hiljaisuus ja liikkumattomuus tuntuu kummalta, vaikka sen asumisvuosien perusteella pitäisi olla tutumpaa.

      Ensimmäistä kertaa omakotitalosta opiskelija-asuntoon muuttaessa tuntui, että nyt ollaan vihdoin ihmisten ilmoilla, kun kuuli ääniä ympäriltä! :D

      Poista
  3. Hei Anne ❤ meillä on täällä etelässä useilla paikkakunnilla mahdollisuus viljellä kaupungin tai kunnan tarjoamalla palstalla omaa kasvimaata. Olisikohan Oulussa mahdollisesti myös tällainen ? Kannattaa kysellä kaupungin esim. viherpuolelta. Mukavaa viikkoa ja kiitos mahtavasta blogista. Sulla on kiva tyyli kirjoittaa ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Lauramaria!

      Oulussa myös on viljelypalstoja! Joskus hetken aikaa ihasteltiin myös siirtolapuutarhoja, mutta on ne kyllä liian vieri vieressä! Ja on se muutenkin kauhean sosiaalista puuhaa, pitäisi olla erityisesti siirtolapuutarhaihminen sellaiseen.

      Minäpä kurkin noita viljelypalstavaihtoehtoja ja jään samalla suunnittelemaan, miten aloitan tulevan puutarhurin urani :) Varmaan joku basilika vois olla hyvä?

      Poista
  4. Ei muuta kuin ensi kesäksi Hietasaaresta viljelypalstaa vuokraamaan!;) Samat haihattelut tuntuu täällä olevan vuodesta toiseen. Maalaistalon lapsena en ole vieläkään täysin sopeutunut kerrostaloelämään, vaikka olenkin nyt asunut kauemmin kaupungissa kerrostalossa, kuin maalla rintamamiestalossa. Odottelen tässä äkkirikastumista, jotta voin perustaa joskus oman farmin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai ne on Hietasaaressa? Ainolanpuistossa näkyy olevan joku nurkkaus, joka näyttää puutarhakäyttöön vallatulta luppotilalta, mutta se ei varmaan ole mikään virallinen paikka? Lukeekohan siellä käsinkirjoitetussa kyltissä että salainen puutarha tai jotakin muuta sen tyylistä.

      Minäkin olen maalaistalon lapsi, ja vasta viime aikoina ruvennut kaipaamaan sellaista asumisväljyyttä ja maata kaivettavaksi. Jospa nämä ovatkin keski-ikäistymisen ensi oireita?

      Rintamamiestalot on huikean ihania, niissä varmaan riittää hommaa! Kuulutko muuten Facebookissa siihen ryhmään? Oma farmikin olisi aivan mahtava. Ottaisin koska vain :) Eläimethän meillä onkin jo valmiiksi.

      Poista
    2. Hups, niitä on ilmeisesti muuallakin kuin Hietasaaressa. Jostain syystä vain tuo Hietasaari jäänyt päällimmäisenä mieleen. (http://www.ouka.fi/oulu/ymparisto-ja-luonto/palstaviljely1)

      Kröhöm, näin kolmenkympin ylittäneenä en voi täysin kieltää, etteikö syy voisi olla keski-ikäistymisessä :D Lapsena kasvimaan perkaaminen ja perunoiden istuttaminen olivat lähinnä pakollista pahaa, mutta nykyään nautin niistäkin.

      Mitenkähän multa on mennyt koko ryhmä täysin ohi? Täytyypä tsekata Facebookista. Kiitos vinkistä! :)

      Poista
    3. Juu, ei tosiaan lapsena ollut perunan istuttamisessa tai nostamisessa tai perunamaan perkaamisessa minkäänlaista hohtoa. Vuosien varrella muistot ovat kultaantuneet! Perunat on myös sellaisia juttuja, että niitä saa kaupasta ehkä 50 senttiä kilo: tästäkin voisi ajatella, että mikä järki kasvattaa itse hirveällä vaivalla, jos niin halvalla saa suoraan kaupan hyllyltä. Mutta ei se ajatus niin mene.

      Juuri katselin vapaita asuntoja ja ihastelin maatilaa jossakin maailman kaukaisimmassa nurkassa (monta kymmentä kilometriä Oulusta). On se aika kaukana kuitenkin, mutta ottaisin koska vain ison pihan ja maakellarin! Tosi realistinen haave: vähän kuin syrjässä ja ihan kuin maaseutu, mutta ei sitten kuitenkaan ihan kauhean kaukana kaupungista. Maakellari pitää löytyä ja naapurit kaukana, mutta silti kävelymatkan päässä ostoskeskuksesta.

      Poista
  5. Hei! Ihan blogi sinulla! Blogissani mietiskelin ihan samoja juttuja, niitä kerrostalo- ja omakotalo elämän eroja yms. Olin ihan vannoutunut kerrostaloihminen kunnes viime kesänä halusin pihan ja ostimme omakotitalon. Yhtäkkiä lumityöt onkin ihan kivaa homma :D Tosin eka talvi vasta menossa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)

      Molemmissa on puolensa, hyvät ja huonot. Oman pihan puuttuminen on kerrostaloissa suurin miinus. Vaikka onhan se kiva, että joku toinen pukkaa lumet ja hoitaa tympeät ja vaikeat korjaushommat.

      Tsemppiä lumen pukkaamiseen! Viime kädessähän se on kevät, joka lumityöt hoitaa, jos meinaa ruveta lannistamaan :)

      Poista
  6. Jotain kutkuttavan tuttua oli tuossa sun kirjoituksessa. Minä myös kaupunkilaislapsi, koko ikäni kaupungissa vuokrataloissa asuneena kaipaisin jotain samanlaista kuin sinä. Muuttoa maalle vanhaan taloon, mullassa kuopsutusta ja kananmunien keräilyä ja vuodenkierron mukaan elämistä. En tiedä olisko vain aidan takana ruoho vihreämpää vai olisko minusta oikeasti asumaan katuvalojen ulottumattomiin. Jokin siinä kyllä houkuttaa ja kiehtoo. Samoin kaikki käsillä tekeminen. Jos voi tehdä itse saippuan vaikka kaupasta saisi 50sentillä valmiin, niin totta vieköön tekee mieluummin itse. :) Innolla odottelen sun kuvailuja minkälaisia saippuoista tuli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mietin itsekin: ehkä sitä ei oikeasti olisikaan maataloihmisiä, kun lopulta sinne pääsisi hyörimään. Tulisi ikävä automaattisesti toimivaa lämmitysjärjestelmää ja muita itsestäänselvyyksiä :)

      Ompeleminen on samaa sarjaa saippuan valmistamisen kanssa: valmiita vaatteita saa vaivatta, ja jo ostaessa tietää, mitä tulee saamaan. Mutta itse tekemisessä on tietynlaista kutkuttavaa jännitystä ja voittamisen iloa.

      Odotellaan, että saippuat tekeytyvät! Joissakin saippuoiden ohjeissa luki, että ovat parhaimmillaan vasta kolmen kuukauden päästä. Luulen, että kokeilen varovaisesti käsisaippuana ensin, jos vaikka ovatkin kuukauden jälkeen liian tujuja.

      Poista
  7. moi, olipa hyvä kirjoitus...kyllä ne koiratkin osaa pitää hiiret loitolla:)
    t.sari ja terrierit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elmo on kyllä pentuna osoittanut omaavansa oivallista hiirikissa-ainesta: se löysi maalla kerran kuolleen päästäisen ja pisteli sen poskeensa. Seurasin paniikissa vierestä, mutta en halunnut repiä päästäistä pois, kun olisin kuitenkin saanut jonkun myyräkuumeen. Kartoin Elmoa muutaman viikon tapahtuneen jälkeen, kunnes Elmo oli desinfioitunut itsekseen.

      Manu saattaisi ruveta kaveeraamaan hiirten kanssa. Sen hurtan varaan en luottaisi.

      Poista

Mukava, kun jätit jälkesi!