perjantai 13. lokakuuta 2017

Perjantaisiistiä


Ihana, ihana vasta siivottu koti! Tällä tolkuttomalla siivousmäärällä meidän koti olisi varmaan ylihygieenisen siisti, jos eivät Elmo ja Manu ehtisi sotkea sitä myötä kun saan siivottua. Sohva ja matto ottivat vähän Elmon kanssa kamppaillessa osumaa, mutta tänään ne olivat yhtä aikaa puhtaat suoraan pesukoneesta. 

Siis olivat puhtaat, ehkä kolme tuntia, kunnes Manu kävi laattaamassa matolle. En keksi muuta selitystä kuin sen, että meidän koirat ovat allergisia siisteydelle. Mutta ehdinpä napata kuvan ennen Manun tuhoa! Haha, pojat, kuinkas nyt suu pannaan!





Uusin kirppislöytö, hammasjuliste, sai kehykset ja pääsi seinälle siihen kohtaan, jossa sattui valmiiksi olemaan ruuvi. Ehkä se ei aivan täydellisesti sulaudu juuri tuolle seinälle, mutta onpahan ainakin kontrastia. Luultavasti se saa nyt olla tuossa päivien loppuun saakka, kun olen kerran ripustamisen vaivan nähnyt.

Mukavaa viikonloppua sillekin puolen!


torstai 12. lokakuuta 2017

Sahailua


Jos on yhtään blogia seurannut, tietää, että polttopuut ovat asia, joka saa minut syttymään. Polttopuiden hankinta, niiden polttaminen ja kaikki puulämmitykseen liittyvä taloudellinen hyöty ovat asioita, joista voisi puhua aivan loputtomasti.
 
Sellainen onni potkaisi, että sain itselleni aimo läjän jätepuuta, jonka saan sahata polttopuiksi. Emmin pitkään moottorisahan hankintaa ja päädyin lopulta valitsemaan halvimman löytämäni sahan (tai no sähkösaha se oikeasti on, mutta se näyttää moottorisahalta, joten kutsun sitä jatkossakin virheellisesti moottorisahaksi).

Kerroin äidille moottorisahasuunnitelmistani, ja äiti tuntui olevan kovasti huolissaan. Jäin siihen käsitykseen, että minun olisi parempi olla koskematta moottorisahaan, koska olen niin huntalo. Parempi ikä käyttää moottorisahaa olisi suunnilleen 82 vuotta, jolloin olisin paljon kokeneempi ja viisaampi.

Äiti oli ainakin osittain oikeassa: puusavotta on aivan hirvittävä asia, eikä siihen kannattaisi kenenkään ryhtyä. Nyt on arviolta puolet läjästä sahattu, ja ensimmäinen kosketus moottorisahaan takana. Tuntuu niiiiiiin joka paikassa. Tuntuu pahalta! Jalassa on lautaläjien nakkelusta ja nostelusta karsea mustelma ja käsi ihan kipeä. Vieläpä väärä käsi, ei se, jolla painetaan sahan nappia ja pidetään kahvasta kiinni vaan se toinen, joutilaampi. Mutta minkälaisen kasan saikaan muutamassa tunnissa aikaiseksi. Ihan kuin kultakimpaleita ja timanttihippusia taivasalla talvea odottamassa.

Muksun huoneen kenkkuilevaa uunia ei ole vieläkään saatu vetämään, joten siellä on patterilämmitys päällä. Mutta olohuoneessa lämmittää pönttöuuni. Pönttöuuni varaa lämpöä, ja se lämmittää pitkään sen jälkeen, kun puut ovat palaneet (ja se lämmittää muuten viiveellä, mihin oppii muutaman innokkaamman lämmitystuokion jälkeen ihan mukavasti varautumaan). Kuvittelenko, vai onko uunin lämpö jotenkin erilaista kuin patterin lämpö? Ehkä se vain liittyy kaikkeen vaivannäköön ja siihen, että voi olla omaan työhönsä läpeensä tyytyväinen.



Elmo ja Manu ovat yläkuvassa vahdissa. Ulkoa kuuluu häiriöääniä, ja poikien täytyy olla valppaina. Manu vähän taaempana kuin Elmo, että pääsee nopeasti luikkimaan karkuun, jos vaikka joku tunkeutuisikin sisälle. 

Kesällä trimmattu turkki on jo alkanut rehottaa, ja Manu erityisesti alkaa näyttää taas kulkukoiralta. Olen kehottanut sitä kasvattamaan mieluummin järkeä kuin karvaa, mutta se ei tunnu kehotuksista piittaavan.



Valurautapata pääsi taas tauon jälkeen käyttöön, kun nakkelin padan joukkoon karjalanpaistit, punajuuret ja palsternakat. Pataruuat valmistuvat hitaasti hautuen, mutta pilkkomisen jälkeen ei tarvitse muuta kuin malttaa odottaa. Kerralla tietysti kannattaa tehdä mahdollisimman suuri annos, ettei joka päivä tarvitse olla hellan äärellä. Voi käyttää senkin ajan vaikka polttopuiden hipsutteluun.

Ihan vauhdilla vilahti tämäkin arkiviikko, ja taas on perjantai edessä. Perjantai, lempipäivä! Silloin saa ostaa karkkia!

maanantai 9. lokakuuta 2017

Yrttihylly


Aurinkoiselle kuistille oli kesän aikana aivan hirveän kätevä kipata kaikki ylimääräinen aina kasviruukuista kirppistavaraan. Itse kylvettyä basilikaa oli ruukkutolkulla, ja lopulta siinä kävi niin, että basilikat unohtuivat kylmälle kuistille liian pitkäksi aikaa. Tai eivät ne varsinaisesti unohtuneet sanan todellisessa merkityksessä niin, että olisin joku päivä ruukut uudelleen nähtyäni aivan yllättynyt, että sellaisiakin on olemassa. Mutta "unohtuneet" siinä mielessä, etten ollut laiskuuttani viitsinyt niitä tuoda takaisin lämpimään. Aurinkoinen kuisti on sellainen unohduksen tyyssija, hirveän kätevä.

Toisaalta kasvatusfilosofiassani kasvien suhteen kärsimys on todella aivan johtavassa roolissa. Mitä vähemmän niitä tuntuu hoitavan ja mitä enemmän ne ovat hunningolla, sitä paremmin näyttävät kukoistavan. Kaikenlainen kasveille jutustelu ja lehtien suihkuttelu ovat aivan turhaa. Heikot yksilöt tietysti kuolevat alta pois, mutta ne joilla lähtökohtaisesti on aineksia menestyä, menestyvät paremmin, kun joutuvat pikkuisen kitumaan ja kärsimään. Amatsoninlilja on vielä kylmäkäsittelyssä kuistilla, kun luin jostain, että sen pitäisi tässä vaiheessa vuotta auttaa kasvia kukkimaan. Kesällä kukat tiputtanut orkidea oli jäänyt melkolailla oman onnensa nojaan johonkin nurkkaan, ja nyt se näkyy tekevän uutta kukkaa! Tässä on vielä kaikki mahdollisuudet epäonnistua, mutta iloitsen jo etukäteen: en ole koskaan saanut kranttua orkideaa kukkimaan uudelleen. Eipä sillä, että olisin erityisemmin yrittänytkään.

Basilikat siirtyivät nyt String-hyllylle lämmittelemään. Ylimmän hyllyn mustia kukkaruukkuja on toinenkin samanlainen setti, ja se siirtyi keittiöön. Yrtit tiputtivat siirtäessä lehtiään mielenosoituksena huonosta huolenpidosta, mutta uskoisin, että ne vielä lähtevät tästä uuteen, parempaan kasvuun.





Keväällä istutin koko joukon muitakin yrttejä, mutta ne lakosivat yksi toisensa perään. Laventeli näytti jo lupaavalta, mutta kun istutin sen suurempaan ruukkuun, se möksähti ja kuoli pois. Pianhan taas alkaa uusi kasvukausi, vaikka tuntuisi, että edessä on ikuisuus kylmää ja kuolemaa. Tammikuussa voi jo alkaa miettiä chilejä. Nyt kun edellisen puutarhakauden jäljiltä on muutama kuukausi luppoaikaa, voisi alkaa suunnitella jo ensi vuotta. Basilika näemmä onnistuu niin kuin ammattilaiselta, joten ensi vuonna sitten joku toinen yrtti siihen rinnalle. Olisi aivan ihana, jos olisi sellainen viehättävä ruukkupuutarha, jossa olisi eri lajeja, joita voisi napsia ruokiin mukaan.

Uusi viikko se taas pyörähti käyntiin. Eilisestä vitkutetusta ikkunanpesusta viisastuneena päätin, että tällä viikolla hoidan alta pois mahdollisimman monta sitkuttelevaa inhaa työtä! Kukkien siirto lämpimään ruksittu listalta yli!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Tulta päin!


Helei! Olen todella taitava pakenemaan epämiellyttäviä tehtäviä siirtämällä niitä eteenpäin ja eteenpäin. Tänä päivänä rasittavien asioiden listalle saatiin kaksi ruksia, ikkunanpesu ja muksun huoneen kattolampun kiinnittäminen. Ikkunoiden pesu oli komistanut viikko toisensa perään kalenterin inhojen asioiden listaa niin, että se vain jäi aina tekemättä ja siirtyi eteenpäin. Jos ei päätä, että heti ja nyt tekee asian alta pois, tulee herkästi huijattua itseään ja ajateltua, että tällä viikolla sitten. Varsinaiseen tekemiseen kului tietysti paljon vähemmän aikaa kuin tekemisen miettimiseen. Jatkossa otan tästä opikseni.

Jännityksellä odotamme, minkälainen talvi on edessä lämmityksen suhteen. Pönttöuunia poltettiin kyllä kesälläkin aika paljon, kun koko kesä oli niin kolea. Vielä ei ole laitettu pattereita päälle, ja yritän pärjätä pelkillä puilla niin pitkälle kuin pystyy. Lapsen huoneen pystyuuni ei ole ollut käytössä kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta nuohooja kävi tarkistamassa sen ja totesi käyttökelpoiseksi. Sitä on nyt lämmitetty kuumailmapuhaltimella ja testattu kahdesti tulella, mutta se vain ei ota vetääkseen. Aion kyllä yrittää niin kauan, kunnes onnistuu, mutta yrittäminen on rasittavaa, kun epäonnisesta yrityksestä seuraa se, että savut pukkaavat sisälle. Takuulla en kyllä luovuta ennen kuin rupeaa pelittämään. Se on joko minä tai pystyuuni, joka taipuu, ja minähän se en ole.

Onneksi pönttöuuni sentään suostuu saumattomaan yhteistyöhön. Sen lämpö riittää keittiöön asti, jos ei ole kovin kylmää. Ennen vanhaan keittiössäkin on ollut tulisija, sellainen liesi, mutta nyt siinä on tilalla tiskikone ja sähköliesi. Jos olisin saanut valita tiskikoneen tai puulieden väliltä, olisin joutunut pohtimaan pidempäänkin. Tiskikone on kyllä kätevä, mutta puuliesi... Ajatelkaa, miten erinomaisen nerokasta, että yhdellä toiminnolla saa tehtyä kaksi iskua; että voi valmistaa ruokaa ja samalla lämmittää tilaa! Aikoinaan se olisi ollut itsestäänselvyys, mutta nykyään pitäisi olla pikkuisen hippi sellaiseen elintason laskuun.



Kynttilätkin tuovat omaa lämpöään. Erityisen paljon tykkään tästä kolmen koplasta, jossa kolme aivan erilaista kynttilänjalkaa sopivat niin saumattomasti yhteen. Keramiikkaa, lasia ja puuta. Oikeanpuoleinen on kesäinen kirppislöytö: se oli lakattua mäntyä kunnes maalasin sen mustaksi.



Pitkästä aikaa on ollut ihanan syksyiset kelit. Ei vesisadetta, sumua, viimaa tai muuta ankeaa. Sinistä taivasta, pientä auringonkajoa ja kullanvärisenä hohkaavat koivunlehdet. Ilma tuntuu erityisen raikkaalta, ja tulee itsellekin kauhean reipas mieli, kun viitsii lähteä happihyppelylle.

Taas eletään viimeisiä hetkiä vanhaa viikkoa. Meillä on nyt pesty ikkunat, kiinnitetty vaikeasti kiinnitettävä kattolamppu ja pesty vielä ikkunatkin. Eilen leivoin voisilmäpullia ja tienasin sillä sata Hyvä emäntä -pistettä. Voisiko valmiimpana olla uuden viikon edessä!

lauantai 7. lokakuuta 2017

Muutama muikea kirppislöytö


Pientä puljailua on taas tapahtunut! Nyt kun illat ovat pimeitä, alkaa kaivata ekstravaloja. Pojan huoneen hehkulamppuvalosarja siirtyi saunan oven kahvoista tehdyille naulakoille, jossa ne saavat olla päällä yötä päivää. Muutama uusi kirppislöytökin on ruokailunurkkaukselle eksynyt. 



Hölmöjen keramiikkakippojen kerääjien seurasta tässä päivää! Sipulinmuotoinen maljakko oli niin uuvelo, että se oli aivan pakko kantaa kotiin joukon jatkoksi. Se on niin ruma, että se jo nousee rumuuden yläpuolelle. Ihmeellisen koukuttava kippo! Sen pohjassa lukee Savitiimi Finland, josta ei kyllä googlettamalla löydy muuta kuin yrityksen perustamis- ja lopettamisajankohdat (1997-2005). Ehkä sipulinmuotoisilla maljakoilla ei ollut tarpeeksi kovaa menekkiä. Ehkä ne olivat edellä aikaansa.



Pelastusarmeijan kirpparilta seuraavan jutun kuvauslainaan valitsemani Marimekon kankaasta tehty taulu päätyi sittenkin meille kotiin. Sen taakse pitäisi nakutella naru, että taulu voisi roikkua toisesta mustasta nupista.
 
 

Nyt oli kovat kirppislöydöt, mutta ehkä muikeimmista muikein oli tämä opetustaulu. Tämäkin on omalla tavallaan yhtä aikaa ruma ja samalla superhieno. Neljä euroa eli ihan ilmainen!

"Tarrakuvasarja Hammashoito, Suunnittelu Mannerheimin lastensuojeluliitto, Kustantaja SOK-koulupalvelu" lukee alareunassa. Voisikohan taulu olla 70-luvulta? Kirveen kuva tässä opetuksellisessa taulussa ilahduttaa minua aivan erityisesti.
 


Kaksi uutta taulua on nyt ilmestynyt meille yhtä aikaa, eli taulujen kokonaismäärä on yhtäkkisesti tuplaantunut! Hammasjuliste pitäisi kehystää, mutta en ole keksinyt sille vielä paikkaakaan.

Eipäs sitten muuta kuin oikein rattoisaa lauantai-iltaa! 
 

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kesympi kompromissi ja ajatuksia tavarakaaoksen taltuttamisesta


Ruokapöydästä on muodostunut meidän kodin ehdoton sydän. Pöytä on niin iso, että sen toisen päähän voi pystyttää minkä tahansa projektinurkkauksen niin, että toisella puolen mahtuu vielä oleskelemaan. 

Pinnatuolit menivät hetkeksi kuistille, kun juuri verhoillut tuolit syrjäyttivät ne. 60-lukuiset mustapinnaiset tuolit henkivät ihan erilaista tunnelmaa kuin nämä kotoisat koivutuolit. Välistä on vaikea valita kahden hyvän välillä, ja nyt mennäänkin kompromissilla vuorotellen.



Eikö ole kummallista, miten toiset tavarat syrjäyttävät toiset? Vaikka olisi miljoona samansarjaista tavaraa, kerta toisensa jälkeen valitsee vain sen lempparin. Alumiininen vanha kakkuvuoka on toiminut meillä monta vuotta  kynttiläkippona, ja juuri sen nostan useimmiten esille, kun kynttilöitä poltetaan. Se on jotenkin yksinkertaisuudessaan niin hieno.





Kuistin tyhjentäminen kirppistavaroista on vielä kesken. Yksi pöytä noudetaan tänään ja kolme pahvilaatikollista pienempää tavaraa odottaa lähettämistään Vähänkäytettyyn. Kirppistavaroista irtautuminen on hirveän aikaa vievää puuhaa, mutta kun kerralla lähtee isompi kaluste tai kokonainen kasa tavaraa, ero tuntuu niin merkittävältä. Tavarakaaoksen taltuttaminen on yhtä aikaa rasittavaa ja ihan mystisen koukuttavaa. Jos vielä asuisimme siinä tuplasti suuremmassa valkolattiaisessa kodissa, meidän nykyinen tavaramäärä olisi aivan minimaalinen. Pienissä neliöissä on taas ihan uusi tilanne, eikä yksikään paikalleen kuulumaton tavara jää huomaamatta. Varastotilaa on nyt ehkä vielä entistä enemmän, kokonaisen ullakollisen verran, mutta en halua hamsteroida varastoa rompetta täyteen. Pari muuttoa melko lyhyessä ajassa on muistuttanut inhorealistisella tavalla siitä, mikä taakka tavaran omistaminen on. Ihan muutama tarkkaan harkittu laatikko varastossa saa riittää. Ja miten mahtava onkaan, kun ne sukset sieltä varastosta kerran vuodessa haetaan, ei tarvitse kaivautua tavarakerrosten läpi.
 
En olisi kuuna päivänä aloittaessa arvannut, että tätä veivataan vielä parin vuoden päästäkin! Toisaalta koti on tietyllä tavalla aina muutoksessa, ja aina on jotakin tavaraa tulossa ja menossa; vanha paistinpannu kuluu ja täytyy korvata uudella. Paistinpannun ostamisesta jää pahvipakkaus, joka pitää ensin säilöä ja sitten vaivan kanssa raahata kierrätykseen (kaipaan kerrostaloasuntojen täydellistä kierrätysroskakatosta). Lapsi kasvaa ja vaatteet käyvät pieneksi. Innolla haaveiltu fanipaita onkin yhtäkkiä kaveripiirin keskuudessa tosi nolo. Puhumattakaan nyt sitten siitä, että maku muuttuu, kyllästyy johonkin tavaraan tai tekee hutiostoksen. Joku tavara osoittautuu käytössä huonoksi ja sen haluaa korvata paremmalla. Tai siitä, että tavaramäärän vähetessä huomaakin haluavansa entistä enemmän väljyyttä. 
 
Olen juuri malttanut luopua jopa 17-vuotiaana lahjaksi saamastani voileipägrillistä, joka oli kyllä kiva vempele, mutta jota käytettiin kaikkien näiden vuosien aikana ehkä kymmenen kertaa. Kuvittelin olevani enemmän voileipägrilli-ihmisiä kuin oikeasti olinkaan: ja jos pitää kiinni voileipägrilli-identiteetistään 15 vuoden ajan, on vaikea pyristellä ajatuksesta eroon. Voileipägrillin aikakausi on nyt ohitse, ja täytyy sanoa, ettei tunnu yhtään missään. Tai ehkä tuntuu viideltä eurolta, jos tarkemmin tunnustelen.

Vaatekaapin siivous ja vähittäinen uusiminen on nyt työn alla. Aikaisemmin meillä oli jättikokoinen vaatehuone, johon mahtui ihan järjettömät määrät vaatteita, kenkiä ja laukkuja. Nyt olen ottanut tavoitteeksi saada kaiken mahtumaan yhteen ainoaan vanhaan kaappiin, joka ei todellakaan ole mikään tilaihme. Kun tilaa on rajatummin, on parempi siirtää syrjään sellaiset vaatteet, joita ei juuri sinä vuodenaikana tarvita. Tätä en ole aikaisemmin viitsinyt tehdä, eikä ole ollut tarvettakaan, kun tilaa on ollut aivan holtittomasti. Kesävaatteet on nyt perattu talvivaatteista, ja ne odottavat ullakolle pääsemistään. Vielä riittää tekemistä!

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Arkinen ja ihana




Tavarakaaoksen taltuttaminen jatkuu yhä vain, tavara kerrallaan. Takapakkia otettiin juuri neljän tuolin verran, mutta muuten suunta on ihan hyvä ja vakaa. Pienessä tilassa yksikin ylimääräinen asia tuntuu heti tilantukkeelta, ja niin niistä ylimääräisistä haluaakin päästä mahdollisimman tarkasti eroon. Ei tarvitse kuin nostaa pyykkiteline esille, ja pieni tila tuntuu aivan täydeltä.

Onneksi on sellaisia ihaniakin arkisia asioita, jotka voi huoletta jättää esille. Pärekori toimii meillä puhtaan pyykin korina, ja se näyttää niin hyvältä, ettei sitä koskaan sullota mihinkään piiloon. Sen vakipaikka on olohuoneessa seinää vasten, missä se on aina valmiina käyttöön.




Rehellisiä koriste-esineitä meiltä ei paljonkaan löydy. Paljon parempia koristeita ovat ne, joilla on ihan aidosti järkevä käyttötarkoitus. 

Outo juttu tämä tavaramäärän taltuttaminen: luulin jo ajat sitten karsineeni kaiken ylimääräisen, mutta jotenkin sitä ylimääräistä tuntuu löytyvän koko ajan lisää. Iskee oikea karsimishimo! Juuri nyt haaveissa on sellainen vaatekaappi, missä on todella maltillinen määrä vaatteita niin, että joka ikinen vaate on huolella valittu ja monessa tilanteessa käyttökelpoinen. Sitä kohti!

perjantai 29. syyskuuta 2017

No hups - Tuolit tuunailussa


Taas niin näitä.

Mies osti pöytäryhmän, jonka tuoleja ei halunnut pitää. Näpyttelin tuoleille kirppisilmoituksen, joka ei kiinnostanut ketään. Ajattelin, että jos vaikka vaihtaisi päälliset, tuolit kävisivät paremmin kaupaksi.






Mutta mutta. Siinä on nyt sellainen ongelma, että tuoleista tulikin uusilla päällisillä ihan superhienot, enkä halua niistä enää luopua. Voi että kun pitää olla elämän aina niin kauhean vaikeaa! Mihin minä nämäkin nyt tungen!



Tukeva, vanha koivutuoli ja Finlaysonin mustavalkoinen Coronna-kuosi. Tuolien alapuolelle on kirjoitettu, että tuolit on ostettu 1968 ja verhoiltu uudelleen 1981. Aika laadukas on tuo siniruutuinen kangas, kun on noin hyvin kestänyt. Yllättävän pienellä muutoksella tuolin koko ilme muuttuu, ja tuoli tulee 80-luvulta nykypäivään.



Mustavalkoista kangasta oli niin hintsusti, että sitä riitti vain kolmeen tuoliin. Fuksianvärinen Taimi on myöskin Finlaysonia. Se oli nuukuuden aikaansaama vahinko, mutta minusta tuolit näyttävät erityisen kivoilta niin, että yksi onkin ihan eriparinen. Coronna on leikattu niin päin miten mahtui, kuosi pitkittäin ja kuosi poikittain, ja sekin näyttää eri päin erilaiselta.








Eli 40 neliötä ja kahdeksan istuintuolia. Jatkossa täytyy olla tarkempi, ja otankin ehdottomaksi ylärajaksi tuolin per neliö.

torstai 28. syyskuuta 2017

Sohvaperunan unelma


Pelastusarmeijan jutun vuoro! Tällä kertaa valitsin kuvauslainaan kaikkea värikästä ja ihanaa ja somistin soffanurkkauksen kutsuvaksi.

***

Pehmeää tunnelmaa kotiin 



  
Pieni juttu mutta ihmeellisen suuri vaikutus: leikkoruusut tuovat arkeenkin hitusen juhlan tuntua. Violetti, kulmikas maljakko Pelastusarmeijalta.


Lokakuu käsillä! Vihdoinkin on jalat tukevasti rehellisen ja aidon syksyn puolella. Kauas taakse on jäänyt surkea kesä (joka muuten oli kylmin miesmuistiin) ja alkusyksyn ankeus, jolloin kaikki toivo lepää siinä, että ehkä kerran vielä paistaa.

Lokakuussa ei enää paista. Enää ei tarvitse elätellä turhia toiveita lämpimistä tuulenvireistä ja auringonkajosta.

Vihdoinkin kaltaiseni todelliset sohvaperunat voivat pesiytyä sisätiloihin. Pöyhiä muhkeimmat tyynyt selän taakse, kääriytyä torkkupeittojen sisään, poksutella kulhollisen poppareita ja laittaa leffan pyörimään.

Vapise syksy, sinä synkkä, sateinen ja viimainen. Minä selätän sinut kynttiläarmeijani, leikkokukkieni ja neulopuikkojeni kilinän myötä.



Popparit kulhoon ja leffa pyörimään! Oman sohvan pehmeyttä ei voita mikään. Syksyiset somisteet löytyivät Pelastusarmeijan kirppareilta. 



Ikuisesti keskeneräiset neuletyöt näyttävät todellisuutta reippaammilta puolihuolimattomasti esille jätettyinä. Virkkaisiko vielä yhden afrikankukan vai hypistelisikö vain ihania lankoja? Laakea kori löytyi Pelastusarmeijan kirpparilta. 




Mikä tilaihme! Sohvapöytä on vanerilaatikko, jonka päälle on laitettu lasi. Syksyn kunniaksi se kantaa sisällään torkkupeittoja. Villainen versio on äidin kutoma aarre, ja se on lasin takana turvassa koirien kynsiltä.



Vanha vanerinen säilytysastia on kirppislöytö. Joku on sen maalannut valkoiseksi. Tynnyri toimittaa sivupöydän virkaa silloin kun sivupöytää tarvitaan. Muina aikoina se kerää sisäänsä hanskat ja huivit eteisessä.

Sininen maljakko on mysteeri; sen pohjasta löytyy numero. Ehkä 1960-luvun saksalaista keramiikkaa? Maljakko on löytö Pelastusarmeijalta. 



Popparit ja limut valmiiksi, elokuva alkaa kohta! Vanha tuoppi on peräisin Pelastusarmeijalta.



Manu viettää lepohetkeä vahtimishommista. Uudet peitot ja tyynyt eivät jää siltä koskaan huomaamatta. Tekstiilit Pelastusarmeijalta.



Sohvannurkka vallattu! Vaatteet ja somisteet Pelastusarmeijan kirpparilta.


***

Seuraava Pelastusarmeijan juttu ilmestyy taas kuukauden päästä, 27. lokakuuta.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kukkaisa ilmestys



Keittiön oven päällä on valkoinen hylly, joka on niin huomaamaton, että sen olemassaolo on aivan päässyt unohtumaan. Ruukkukasveja meiltä löytyy vähän sieltä sun täältä, ja niin ihania kuin ovatkin, ne näyttävät sinne tänne ripoteltuina sekasotkulta. Nostin ruukut hyllylle yhteen paikkaan, ja ne näyttävätkin yhtenä rykelmänä mukavan kodikkailta. Toivottavasti valo riittää niille korkealla oven päällä, eivätkä kasvit nuupahda.

Oikeanpuolimmainen kasvi on pääsiäisen aikoihin äidiltä saatu. Siinä oli saadessa vain yksi varsi, toisen varren kasvi kasvatti kesän aikana. Nyt sieltä on tulossa vielä kolmaskin. Sain vihdoin aikaiseksi vaihtaa kasvin muoviruukun kunnolliseen saviruukkuun. Sen juuret näyttävät kasvavan jännästi aivan pinnassa. Ruukun vaihtoa ei varmaankaan kannattaisi ajoittaa sellaiseen kriittiseen vaiheeseen, kun kasvi pukkaa uutta versoa, mutta on sekin toisaalta kriittistä, jos on kyllästynyt katselemaan rumaa ruukkua ja haluaa sen vaihtaa.









Jokunen vuosi sitten olin sitä mieltä, että ruukkujen on syytä olla valkoisia, samanparisia ja moderneja. Niin se maku muuttuu; nyt tykkään, että eriparisessa ruukkukasvirykelmässä on sopivasti mukavaa mummolahenkeä. Valkoinen ruukku ja lautanen ovat muuten Arabiaa. Ruukku taisi olla ensimmäinen kirppislöytö tähän nykyiseen kotiin.

Kolmas perättäinen sumupäivä meneillään, mutta eipä anneta sen häiritä!

tiistai 26. syyskuuta 2017

Pesäkolossa



Kyllä tuntee, miten syksy puskee päälle ja talvi tekee tuloaan. Nyt on viimeiset hetket valmistautua talveen. Viikonloppuna piipahdettiin pohjoisen mummolassa, ja keräsin pikkuisen puolukoita pakastimeen (ja löysin mehumaijan kirpparilta neljällä eurolla!). Grilli nyhjöttää vielä pihamaalla ja odottelee, että se siivottaisiin takaisin varastoon. Pihakalusteetkin voisi jo varmaan kantaa sisälle.

Sisätiloissa alkaa olla jo sellainen pesämäisen pehmeä tunnelma, etenkin kun pönttöuuni on taas jokapäiväisessä käytössä. Jos saisin suunnitella unelmieni kodin, puilla lämmitettävä uuni olisi ensimmäinen asia, jonka valitsisin.








Jos tuikkukipot kuuluvat siihen sarjaan, ettei niitä koskaan voi olla liikaa, pärekorit tulevat hyvänä kakkosena. Ja miten kätevää onkaan, kun voi yhdistää tuikkukipot ja pärekorit! Tämä pieni kirppislöytö on pohjassa olevan lapun mukaan patonkikori. Aika leveää elämää on viettänyt se, jolla on ollut patonkia varten oma kori.

Tänään sain rastittua mittavalta tehtävien asioiden listalta yhden ison rastin, ja nyt saa hetken aikaa leijua tyytyväisyyttään. Huomenna täytyy taas tehdä jotakin merkittävää, niin että leijuminen vain jatkuu ja jatkuu.

torstai 21. syyskuuta 2017

Halki, poikki ja pinoon


Syksy alkaa toden teolla puskea päälle: ilman hanskoja ja pipoa ei enää pärjää, ja jouluihmisetkin näyttävät jo reipastuneen. Ensimmäinen kesä omakotitalossa on nyt takana, ja myönnettävä on, etten sittenkään ollut niin kovin puutarhaihmisiä, kuin olisin arvellut. Henkisesti pidän itseäni todella paljon puutarhaihmisenä, mutta konkreettisesti asia ei ole vielä edennyt. Toisaalta yksi sipulista istutettu kasvi, jonka nimen olen tietenkin unohtanut, alkaa nyt vasta tehdä kukkaa. Saattaakin olla, että minusta tulee puutarhuri vasta aivan ensilumen kynnyksellä.
 
Sisätiloissa kasvaa kaksi herkkää sitrushedelmää, jotka on joskus keväällä istutettu siemenestä. Näyttävät lehtien perusteella olevan eri lajiketta, syötyjen hedelmien perusteella esimerkiksi appelsiini ja klementiini.  Istutin sitruksia useampia, ja ajatus oli antaa niitä kyläillessä viemisinä, mutta nyt kun vain kaksi on elossa, ajattelin pitää molemmat itse. Ensi keväänä uudella, paremmalla tuurilla sitten!





Remppailutkin alkavat olla maaliviivoilla: listat laittaa joku toinen, mutta seinät ovat melkein valmiit. Yksi videotykkiseinä täytyy vielä maalata toiseen kertaan. Luotettiin taas rautakaupan myyjään, ostettiin liian vähän maalia, ja sitä pitää käydä hakemassa lisää. Kolme viimeisintä rautakaupalta kysyttyä neuvoa on mennyt ihan mönkään, hmph. Laitetaan muistiin itselle: kolme litraa maalia ei riitä vajaa kuusimetriselle seinälle. Vaikka purkissa lukee ja vaikka rautakaupan myyjä sanoo.

Alemmassa kuvassa näkyy kertaalleen maalattu koulutauluseinä vielä märkänä. Se on jo maalattu toiseen kertaan ja näyttää nykyään siltä miltä pitääkin. Tykkään aivan kauheasti tällaisista näkymistä yhdestä huoneesta toiseen, kun eri huoneissa on käytetty eri värejä.



Tahti on todellakin loppua kohti hyytynyt ja voin hyvin ymmärtää, miten ihmisillä jää listat laittamatta vuosikausiksi. Viimeistelytöiden aikaan mieli liitelee jo jossakin ihan muualla, ja joutuu pakottamaan itsensä toimimaan kauhean vastentahtoisesti. Melkein valmis tuntuu jo niin valmiilta, ettei enää viitsisi näpertää saman työn parissa. Ja entäpä sitten, kun viimeisessä vaiheessa menee poistamaan katosta maalitelan stoppina toimineen oranssin teipin, ja teippi repii katosta maalit lähtiessään. Se on jo kidutusta. Onneksi noin kävi vain yhdellä kattopinnalla (siinä oli johtojen takia madallus ja eri materiaalia kuin muualla), ja onneksi repeämää on vain 1.5 metrin mitalla. Vuppiduu, miten paljon kiinnostaa lähteä sitä korjaamaan.

Nyt kun remppaprojekti alkaa pian olla taputeltu, pääsee oman tehtävien asioiden listan pariin, joka on täysin hylättynä kasvanut kasvamistaan. Syksyllä täytyy ainakin vielä ehtiä pestä ikkunat (plääh), nostaa perunat, kerätä omenat ja näpytellä ylimääräisiä tavaroita kirpparille. Kirppisvuoren taltuttamista olin siirtänyt tympääntyneenä eteenpäin ja eteenpäin, mutta nyt remppaan verrattuna se alkaa jo tuntua kauhean mielenkiintoiselta ja leppoisalta puuhalta! Ainakaan kirppistavaroita käsitellessä ei tarvitse hengittää betonipölyä keuhkot täyteen, yskiä öitä läpeensä, rapsutella tukasta purkan lailla roiskunutta maalia tai niistää laastia. Voi, siitäpä tuleekin sitten mukavaa!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Valmiina uuteen viikkoon!


Lattiat on mopattu, petivaatteet vaihdettu ja pölyt huiskittu! Tämän valmiimpana ei voi enää uuteen viikkoon lähteä. Onko mitään parempaa kuin siivouspäivän jälkeinen tunne, kun kaikki on aivan tiptop.



Löysin kirpparilta siron vanhan sivutason, ja vaikka kuinka yritän välttää minipieniä kalusteita, en voinut tätäkään vastustaa. Pöytä kaipaa tuunailua; sen kansi on vaihdettu rumaan muovilärpäkkeeseen, ja ajattelin sahata siihen joko vanerista tai liimapuulevystä uuden kannen. Toisen puolen voisi maalata mustalla liitutaulumaalilla ja toisen vahata tummaksi. En ole varma, kumpi kiinnostaa enemmän: itse taso vaiko pikku projekti.
 





Kenkäloota on taas palannut sohvapöydäksi. Harmittaa, että siihen on pitänyt aikanaan mennä tuhrimaan tuo kenkäloota-teksti, kun koko kaluste seilaa ympäri kotia ja harvemmin nykyään toimittaa kenkälootan virkaa. Mutta polttopuilla on viimeinkin reilusti tilaa, eikä tarvitse katsella rumia muovilaatikoita, joilla puita kannan.

Vielä ehtii tälle illalle katsoa yhden elokuvan, ja sitten ei muuta kuin uutta viikkoa kohti. Olen varma, että tuleva viikko tuo muassaan kaikkea mukavaa!

lauantai 16. syyskuuta 2017

Ihan uudenlaista ilman mitään uutta


Vihdoinkin sain aikaiseksi vähän sekoittaa huonekalupakkaa ja vaihdella kalusteiden paikkoja. Kaikkein parhaita sisustusjuttuja ovat juuri sellaiset, kun ei tarvitse ostaa mitään uutta, vaan saa vanhat tavarat uuteen järjestykseen niin, että tuntuu uudelta. Tekisi mieli ostaa uutta mattoa, uutta astiasarjaa ja vaikka mitä, mutta olen sinnikkäästi päättänyt selättää turhanpäiväiset ostohalut. Olen aivan varma, että jos ostaisinkin nyt mielessä kiiluvat hienon maton ja upeat astiat, ne ennen pitkää menettäisivät terävimmän hohtonsa. Sen jälkeen tulisi uusia hienoja mattoja ja uusia upeita astioita ostettavaksi, aivan loputtomasti. Luin Tarkan markan blogista hirveän näppärän ajatuksen, jonka voimin pysyttäydyn päätöksessäni: "Säästökohteen pitää olla tärkeämpi kuin asiat, joista säästät." Tulevaisuuden säästökohteeni on todellakin tärkeämpi kuin matto tai astiat, jotka juuri nyt haluaisin hankkia, mutta jätän hankkimatta.

Tälle päivälle on siis säästetty: mitään uutta ei ole ostettu, mutta kotona tuntuu mukavan erilaiselta. Puinen iso kenkäloota oli aiemmin rottinkisohvan paikalla, mutta se tarvittiin olohuoneeseen puiden säilyttämistä varten (koska puut eivät kuivu kylmällä ja eristämättömällä kuistilla). Musta vitriini siirtyi nyt olohuoneesta eteiseen, ja se saikin heti kantaakseen kengät, joille kaivattiinkin lisää säilytystilaa. Mustaan vitriiniin kuuluu kippiovet, mutta en vielä tiedä, laittaisinko niitä ollenkaan paikoilleen. Se vaatisi nimittäin hirvittäviä ponnisteluja, eikä minusta juuri nyt ehkä ole siihen.






Ostolakkoni on hieman omaperäinen: se sallii satunnaiset pienet ostokset kuten kesällä kirpparilta löytyneet pärekorin ja (maailman turhimman) pinkin lintuhäkin.



Puukuvioinen kokovartalopeilikin on joskus kirpparilta ostettu. Se on jännällä tavalla yhtä aikaa sopivan yksinkertainen ja silti yksityiskohtia täynnä. Peilin kautta heijastuu komeron ovi. Vanhojen talojen komerot ovat muuten ihan lyömättömiä säilytyspaikkoja: tuohonkin yhteen eteisen kaappiin mahtuu kaikkea sähkösahasta perunoihin! Talvella eteinen lienee liian kylmä paikka säilyttää perunoita ja ne täytyy jaksaa raahata kellariin saakka ja sieltä joka ikinen ruuanlaittokerta keittiöön asti. Nyt kesäaikaan olen laiskotellut ja nautiskellut komeron mukanaan tuomasta ylellisyydestä.







Oikeasti se komero on tietysti yksi hävityksen kauhistus, sillä jo mainittujen perunoiden ja sähkösahan lisäksi sieltä löytyy kaikki loput kengät huopikkaista kumisaappaisiin, marjastusvermeet, palautuspullot, grillihiilet ja jumppamatto. Siis muun muassa, tietysti. Onneksi komerot tuppaavat olemaan maltillista sakkia, eivätkä ollenkaan pane pahakseen, vaikka niiden siivous hetkellisesti viivästyisikin. Jahka miehen uuvuttava remppa on ohi, otan seuraavaksi projektikseni kaapit, ne vihonviimeiset, ja näperrän ne niin siistiin kuntoon, ettei ennen ole nähty.

Tänään oli tarkoitus mennä jatkamaan maalausta, mutta enpä taida viitsiä! Eilenkin meni iltayhteentoista niin, että aivan viimeisillä voimilla sai kammettua itsensä kotiin saakka. Tässä asiassa remontit ja komerot ovat hyvin samankaltaisia: vaikkei ehkä uskoisi, molemmat sietävät viivästyksiä ja junnaamisia huomattavasti ihmisiä paremmin.