perjantai 27. helmikuuta 2015

Kirppiksellä



Ohhoh! Melkein on viikko vierähtänyt viimeisestä postauksesta; taas väli oli siivouspäivästä siivouspäivään. (Paitsi että viime viikolla ei siivottu, mikä onkin merkittävä syy siihen, ettei sisustuspostauksia ole paljon herunut.) Täällä on varmasti aivan itku silmässä kaipailtu.


Olen varmasti monet kerrat maininnut häkkivarastomme kurjasta tilasta: se on aivan törkeän täynnä, ja vaikka olen pari kolme kertaa parin vuoden aikana sen järjestellyt, se levähtää silti aina hetkessä hirveään kuntoon. Häkkivarastossa on aivan liikaa tavaraa, eikä siellä ole kunnollisia säilytyskalusteita. Varasin taas kirpparipöydän ja olen nyt selkä vääränä raahannut ylimääräistä tavaraa kirpparille. Tavoitteena on, että saisin varaston niin tip top kuntoon, että sinne mahtuisi kasaamaan esimerkiksi vaaterekin, johon niin näppärästi saisimme kausivaatteet säilöön.


Ja kun kirpparipöytää pitää, on minun kaltaiseni harakka hirveässä koetteluksessa. Kyllä minä tosissani yritän kulkea silmät kiinni ja keskittyä pelkästään siihen omaan pöytääni, mutta toistaiseksi taktiikkani on epäonnistunut rymisten.


Ei kai se haittaa? Luovun tarpeettomasta tavarasta ja saan tilalle tarpeellista? Jos nyt miettisin elämää jatkon suhteen, voisin ottaa tavoitteeksi sen, että vaihtosuhde tarpeellisen ja tarpeettoman välillä jää vaikkapa kymmeneen prosenttiin; jos rahtaan kirpparille kymmenen Ikea-kassillista, vain yksi saa tulla takaisin uusien ostosten muodossa.






Tässä muutama tämän viikon kirppisostos: pari Tintti-kirjaa (4 e / kpl), koralli neule (4 e), pojalle puvuntakki ja liivi (10 e), Duplo-puimuri tutulle vauvalle (3.50 e) ja kirjasinlaatikko (35 e).


Kirjasinlokerikko kaipaa perinpohjaista kuurausta. Ajattelin ihan rankasti viedä sen suihkuun ja rapsutella puhtaaksi. Tähän voisi laittaa esille kaikenlaista muovisälää ja leluja: Playmobil-ukkoja, pikkuautoja ja sen sellaista. Alan selkeästi raottaa ovea sille mahdollisuudelle, että annan itselleni luvan keräillä sekopäistä, järjettömän tarpeetonta lelutavaraa. Olen yrittänyt hillitä itseäni vanhojen lelujen suhteen hyvin pitkään; kohta se ei enää onnistu.






Tänään oli palkkapäivä. Kävin heti aamun piristykseksi tarkistamassa tilin saldon, ja huomasin, että se näyttää reippaasti yläkanttiin. Tarkalleen sanottuna 1 900 euron verran. Totta kai tajusin, että palkka oli jostakin virheellisestä syystä maksettu aivan väärin. Naiivi ääni sisälläni huusi: vihdoinkin lahjani on pantu merkille ja vaivannäköni palkitaan! Muutaman tunnin ajan nautiskelin äkillisestä rikastumisestani ja suunnittelin menolipun ostamista Mosambikiin; sitten menin kotiin, palasin takaisin maan pinnalle ja maksoin liiat pois.

Sellaista on elämä. Ensin annetaan, sitten otetaan. Ensin näytetään, miltä monta numeroa peräkkäin näyttää tilinauhalla. Sitten otetaan numerot pois.


lauantai 21. helmikuuta 2015

Aamukahvilla



Kevät saapuu suurella tohinalla: aurinko paistaa melkein joka päivä ja vielä myöhään iltapäivälläkin on aivan valoisaa. Hirveistä lumimyräköistä ei ole kuin hetki aikaa, mutta nyt kinokset ovat alkaneet huveta silmissä. Siellä täällä nurmikoilla näkyy jo aukeita alueita.


Aamusella selailin sisustuslehtiä ja innostuin värikkäistä kotikuvista. Ostan usein lehdet vasta kirpparilta superhalvalla, joten kuljen pari kolme vuotta jälkijunassa sisustustrendien suhteen. Unelmien Talo & Koti -lehdessä on ollut viime vuosina aivan ihanan värikkäitä ja iloisia koteja.





Tekisi mieli itsekin sisustaa oikein rytinällä, kääntää koko koti ympäri. Mistä aloittaisin? Mihin meille sopisi pinkki sohva?





Löysin kirpparilta hirveän symppiksen kissa(?)eläimen. Yleensä tyydyn ottamaan tämänkaltaisista tarpeettomista tavaroista pelkän valokuvan, mutta nyt halusin inspiraatiota näppituntumalle. Olisi kiva tehdä tämäntyylinen sohvatyynysarja; olisi kukikasta, värikästä, söpöllä tavalla kömpelöä kissaa, koiraa ja norsua. 


En ole pitkiin aikoihin väkerrellyt oikein mitään; mitenhän tästäkin ajatuksentyngästä saisi otteen? Jos nostan kissan näkyvälle paikalle muka kimmokkeeksi, saan siitä vain stressiä.





Lopuksi vielä kuva eiliseltä koiranpissatuslenkiltä:





En tahtoisi valittaa. Tämä kevät on oikein kiva, mutta... Voisiko tuota jäätä olla vähän vähemmän? Tai jos sitä on pakko olla, voisiko se olla jossakin syrjempänä, vaikka Kempeleessä. 


torstai 19. helmikuuta 2015

Manu 1 vuotta



Tänä päivänä on kulunut tasan vuosi siitä, kun Elmon ja Essen rakkaudenhedelmät putkahtivat maailmaan. Emo käytettiin tammikuun lopulla koiraultrassa, jossa näkyi kaksi pentua. Yllätys oli melkoinen, kun aamuyöllä pentuja tupsahtikin peräti kuusi kappaletta.


Kaksi ensimmäistä pentua oli jo varattu tuttuihin perheisiin, ja olimme asennoituneet siihen, ettei meille tulisi pentua ollenkaan. Kun kolmas pentu syntyi, tiesin, että tässä olisi Manu. 


Oli muuten hirvittävän jännittävää olla koirien synnytyksessä mukana. Pennut syntyvät sikiöpusseissa, ja ne vaikuttavat  kauhean elottomilta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Nopeasti pennut kuitenkin virkosivat, ja seuraavina viikkoina vipinää riittikin aivan tarpeeksi.





Muutama tunti synnytyksen jälkeen emo vaikutti hieman hämmentyneeltä. Nopeasti sen äidinvaistot heräsivät, eikä se sitten enää päästänyt täplimään pentuja miten sattuu. 


Parin ensimmäisen viikon ajan emo oli täysin pennuissa kiinni, mutta yllättävän nopeasti se alkoi irrottautua niistä hetki hetkeltä enemmän. Rasittavat nulikat vikisivät, kitisivät ja repivät nisiä niin, ettei Esse saanut hetken rauhaa. Lopulta se viihtyi pentujen luona vain silloin, kun se imetti. Kun pennut aikanaan luovutettiin perheisiin, Esse huokaisi helpotuksesta ja alkoi tanssia lambadaa.





Manun elämän ensimmäisen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista.








Kakkiminen tuotti alkuun ongelmia, mutta nykyään se sujuu jo mainiosti.





Viisiviikkoisena Manu kävi meillä ensimmäistä kertaa kylässä. Manu viipyi ehkä tunnin pari, josta se nukkui ehkä puolet. Elmo oli aivan ihmeissään; se tuntui suorastaan varovan kummallista karvakasaa.


Tässä kuvassa Elmo laskee yhteen yksi ynnä yksi.





Manun kotiutuminen sujui käsittämättömän kivuttomasti. Luultavasti uuteen kotiin muuttamista helpotti pari lyhyttä tutustumisvierailua ja se, että Kaapo-veli muutti meille pariksi viikoksi kaveksi. Kaapo oli ainoa koira, joka muutti Oulun seudulta kauemmas, ja pitkän välimatkan vuoksi se haettiin vasta myöhemmin.


Pääsiäisenä kävimme pentujen ja Elmon kanssa hakemassa pajunoksia.





Kesällä Manu keskittyi näyttämään söpöltä.






 
  


Nallikarin uimarannalla (siellä koirapuolella) on kiva telmiä. Muutaman tunnin ulkoilun jälkeen väsy painoi silmiä. Kuonossa on vielä hiekkaa rannalta.





Elokuussa Manu pääsi ensimmäistä kertaa pitkälle reissulle vuokramökille. Autoilu on niin jännittävää.





Reissussa maistui herkku.





Esse-emo on käynyt moikkailemassa jälkikasvuaan silloin tällöin. Manu on aina liian innokas, ja Esse murisee sille. Elmo taas yrittää tehdä Esseen lähempää tuttavuutta, mutta Essellä ei kiinnosta.





Ensimmäinen joulukin sujui reissun päällä. Elmo opetti Manun tähystämään ikkunalta. Metsäretkillä koirat saavat juosta vapaina ja nuuskutella menemään.





Ja tänään tuli tasan vuosi täyteen! Juhlan kunniaksi koirat saivat herkkuateriat ja juhlahatut päähänsä. Manu sai myös lahjan, vinkulelun, mutta lelun ääni pelottaa Manua.








Manu täyttää yksi vuotta,
eikä silloin juhlita suotta!



PS. Näiden kuvien katsomisen jälkeen olen tullut siihen loputulokseen, että nyt kyllä lähtee koirilta karva.
 

tiistai 17. helmikuuta 2015

Itku ja potku; typerä keittiöremppa



Olen joskus aikaisemminkin hehkuttanut ruotsalaista sisustuslehteä nimeltä Retro, jota aina silloin tällöin ostan irtonumeroina. Käsityölehdet ja Retro-lehti ovat ainoat lehdet, jotka säästän, koska niiden sisältö kestää aikaa ja niihin tulee palattua myöhemminkin.


Parin vuoden takaisessa Retro-lehdessä (3/2013) on sisustusjuttu, jossa esitellään unelmieni keittiö; vanhoista 1950-luvun keittiökaapeista palapelin tapaan koottu, aivan mielettömän kaunis kokonaisuus. Jos joskus rupean oman talon omistajaksi, minun keittiöstäni tulee samanlainen. 


Vaikka voittaisin Lotossa miljoonia ja taivas olisi keittiöremontin budjetissa rajana, en voisi kuvitellakaan tämän upeampaa keittiötä. Keittiö on kestävä, omaperäinen, kaunis ja tyylikkäällä tavalla tuotu nykyaikaan.





Meidän oma keittiömmehän on aivan samaa sarjaa: keittiömme kaapistot ovat alkuperäiset, 50-luvun alusta. Koskemattomana 50-luvun keittiö on tietysti hieman epäkäytännöllinen erityisesti työskentelykorkeuden vuoksi, mutta tässä rempatussa versiossa keittiöstä on tehty toimiva. Alapuolle on rakennettu korkeampi sokkeli, jotta työskentelykorkeus on saatu kunnolliseksi; tämä on tärkeää esimerkiksi siksi, että tiskikone mahtuu tasojen alle ja liesi on samalla tasolla kaappien kanssa. Sisustuslehden jutussa 50-luku sulautuu todella kauniisti muuten nykyaikaiseen kotiin.





Satuin tänään kotipihalla paikalle juuri silloin, kun remppamiehet purkivat alakerran asunnon keittiötä maan tasalle, repivät alkuperäiset kaapistot ja pirstoivat ne säpäleiksi, että ne mahtuivat kärryyn ja kaatopaikalle. Ihanat, täyspuiset kaapistot ja kaappien ovet olivat niin surkea näky peräkärryyn pikku silpuksi ladottuna! Sydänkohtaus ei ollut kaukana; unelmieni keittiö oli hakattu sirpaleiksi. 


Muutama kaappi säästyi täystuholta, ja pelastin ne häkkivarastoomme. Monet isot ovet olivat vielä kunnossa, mutta koska meilläkään ei ole tolkuttomasti säilytystilaa, päädyin jättämään ovet ja kaikki sellaiset kaapit, joihin oli jo ehtinyt tulla isompaa lommoa. Näistä muutamasta kaapista ei vielä kokonaista keittiötä rakenneta, mutta ehkä niistä vielä jotakin saa.








Juttelin remppamiesten kanssa ja sanoin, ettei minusta olisi ikinä remontoijaksi: en kestäisi tätä järjetöntä tuhlausta ja remontoimisen mauttomuutta. Toki ymmärrän, että monen mielestä nämä 50-luvun keittiöt ovat kauhistus, eivätkä kaikki suostuisi kuuna päivänä näitä omaan kotiinsa ottamaan. Tiedän kuitenkin, että on myös olemassa sellaisia ihmisiä, jotka ilomielin valitsivat juuri nämä kalusteet; esimerkiksi meille alkuperäinen ja persoonallinen keittiö oli isossa roolissa asuntoa valitessa. Omassa kodissaan jokainen tietysti tekee, mitä tykkää, mutta rohkenen sanoa, että tässä vuokra-asunnon rempassa mentiin kyllä niin metsään! Miksi purkaa keittiö nyt, kun kaapistot ovat melkein antiikkia? Kaikkia ei voi koskaan miellyttää; miksi ei valitsisi sellaista vuokralaista, jolle alkuperäinen keittiö kelpaa?


Tämänkin purkukeittiön tilalle rakennetaan joku muovinen höpöhöpökeittiö. Kylläpä tulee tyylikäs. Sanokaa minun sanoneeni; kymmenen vuotta, ja aika on jo ajanut nykymieltymyksiin rempatun keittiön ohi. Miettikäämme peruskeittiöitä vuodelta 2007: pähkinänsävyistä työtasoa, pikkuisen sorvattua krumeluuria ovissa ja laatikoissa, muovia ja laminaattia. Vuodesta 2007 on hyvin vähän aikaa, mutta melko harva enää tänä päivänä remontoisi keittiötään vuoden 2007 keittiömallisto ohjenuoranaan.


Mikä synti ja häpeä! Kaatopaikalle raahataan kokopuista, ikuiseksi rakennettua  tavaraa, jolle varmasti löytyisi ottajia ja arvostajia.


Tämä tulee vielä uniini. Näen tästä painajaisia.


maanantai 16. helmikuuta 2015

Kevään ensimmäinen



Ensimmäiset helmililjat näyttävät tulleen kauppoihin. Voi että ne ovatkin keväisiä!





Viime vuonna pidin helmililjoja kirpparilta ostetussa kattolampun kuvussa, mutta kupu putosi jokunen aika sitten lattialle ja hajosi pirstaleiksi. Kaapista löytyi muutama hillopurkki, joten jaoin sipulit niihin.






Ei ole kauaa, kun näissä purkeissa oli vielä jouluhyasintit. Hyasinttien jäljiltä paljaat ikkunalaudat näyttivät ihanan raikkailta, mutta nyt on taas ikkunalautojen täyttämisen aika. Kausikasveista on niin paljon iloa; helmililjat lasipurkeissa muistuttavat, että meneillään on vuoden paras ajanjakso.


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Pari puuvillaista ja himourheilua



Tammikuun lopulla kerroin valkoisesta pitsipeitosta, jonka löysin Varustelekalta. Samaisella lahjakortilla tilasin myös pari puuvillapyyhettä (klik).





Raitakuvioisissa pyyhkeissä on mukavan leppoisa mummolatunnelma. Ne sopivatkin meidän keittiöömme oikein hyvin.






Isoilla, jämäkäntuntuisilla pyyhkeillä on hintaa piirun verran alta pari euroa (!). Näitä voisi käyttää vaikka kasvopyyhkeinä tai laudeliinoina, mutta meillä ne siis pääsivät keittiöön keittiöpyyhkeiksi. Yhden pyyhkeen alle mahtuu keveästi kohoamaan vaikka pari pellillistä pullaa.


Pullasta puheen ollen;  makoisaa laskiaista! Kello on viisi ja nyt vasta aurinko laskee. Hip hip hurraa! Se on ihan kohta kevät ja pääsiäinen!






Ulkona on ikävän kirpsakka pakkassää, mutta ajattelin silti uskaltautua vielä tänään ladulle hiihtämään. Tänä vuonna hiihdin ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen (kyllä; sluibailin läpi koko yläasteen hiihtämättä kertaakaan), ja näin muutaman kerran jälkeen tuntuu, että hiihtäminen on jopa ihan siedettävää. Ehkä osansa tekee se, ettei tarvitse hiihtää yhdessä rasittavan kakaralauman kanssa tai se, ettei kukaan ole päätepysäkillä sekuntikellon kanssa mittaamassa aikaa. Aina joskus vuosien varrella on kyllä käynyt mielessä, että jospa kävisikin kokeilemassa sivakointia. Mutta miten kokeilee, kun ei ole suksia; kustannukset jäävät kovin korkeiksi, jos hiihtoinnostus hiipuukin heti ensimmäisen kilometrin lenkin jälkeen.




Minähän tietysti löysin sukseni kierrätyskeskuksesta. Harkitsin kyllä uutta halpaa suksisettiä, mutta palasin takaisin kirppareille budjetti mielessä. Nyt on kyllä käynyt niin, että kierrätyskeskukselta ostamani, mielestäni hauskan retron näköiset sauvat ovatkin käyttökokemuksieni perusteella mahdollisesti jonkin aivan muun lajin sauvat kuin hiihdon, ja jouduin joka tapauksessa hakemaan sauvat uusina. Ja jos aivan tarkkoja ollaan, niin kierrätyskeskuksen kahden euron monoissakin on ehkä pientä sanottavaa; ne hiertävät kantapäätä tuskalliseen tapaan. Toisaalta: ehkä kaikki tämä kärsimys onkin vain osa hiihtämisen perusolennusta. Ehkä siihen onkin oma painava syynsä, miksi hiihtäminen minun osaltani jäi ala-asteen viimeiselle luokalle.


Toisaalta taas kaikki urheilu on enemmän tai vähemmän välineurheilua. Tänäänkin sauvaostoksilla ostin jopa hiihtohanskat, luistovoidetta ja korkkipömpelin, jolla voide kuulemma kiinnitetään. Pian minusta tulee yksi niistä ärsyttävistä, luonnehäiriöisistä hiihtäjistä, jotka harppovat menemään ihonmyötäisissä, tyhmännäköisissä makkarankuoriasuissa, huutavat latua ja pelmahtavat aina silloin tällöin täyteen laturaivoon milloin mistäkin syystä.


Ehkä ne hiihtohanskat olivat jo liioittelua? Olisi pitänyt olla maltillisempi.


perjantai 13. helmikuuta 2015

Iloiset abit



Kaksi riemunpäivää peräkkäin: eilen ihanat, iloiset abit valtasivat kadut ja heittelivät katsojille karkkeja. Tänään on vanhojen vuoro tanssia.


Menimme eilen pojan ja hänen kaverinsa kanssa katsomaan abiriehaa ja keräämään karkkeja. Nappasin lähtiessä kameran mukaan ja tallensin Oulun katujen karnevaalitunnelmaa. Iloisia abeja katsoessa tulee itsekin iloiselle tuulelle.



























































Iloisen karnevaaliriehan aikaan on vaikea käsittää, miten kuoleva kylä Oulu on. Tänään Stockmann on ilmoittanut harkitsevansa Oulun tavaratalon sulkemisesta. Anttilankin jatko on epävarmaa. Oulun keskustahan on melkolailla retuperällä jo nykyisellään, mutta jos vielä Stockmann lähtee, ei keskustaan jää yhtään mitään (paitsi tietenkin Arinan liikkeitä, tapu tapu). 


Muutaman viime vuoden aikana keskustakuvasta on poistunut valtavasti liikkeitä. Ensimmäisen kerran harmittelin asiaa silloin, kun Tiimari ja Torikadun taideliike lopettivat; liiketiloja alkoi selvästi jäädä tyhjilleen vähä kerrallaan. Lähiaikoina myös Isokadulta on poistumassa monta pientä liikettä; Colore jo lähti.


Surkealta ja synkältä näyttää Oulun ja Suomen tulevaisuus. Hirveän, hirveän harmittavaa, että pienet yritykset eivät selviä kaupunkikuvassa.


No mutta! Aina voi rapsutella koiria, ja paistaahan tänään sentään aurinko! Onnea kaikesta huolimatta tuoreille abi-ihmisille ja wanhoille!