sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Koiruuksia



Elmo-poika täytti neljä vuotta kuun alussa. Koko tapahtuma jäi aivan pääsiäisen varjoon, ja muistimme Elmon synttärit vasta jälkikäteen.


Vahinko on otettu takaisin, ja eilen on juhlittu aikamiestä: on laitettu juhlahatut päähän, syöty kakkua ja avattu jännittävä, rapiseva paketti, josta paljastui uusi pallo.





Manu on vielä rasavilli säheltäjä, mutta Elmosta on iän myötä tullut hirveän hieno poika. Se on älykäs ja rauhallinen, oikein kunnon koira. Vielä vuosi pari sitten Elmo kapinoi ja etsi paikkaansa lauman hierarkiassa; se murisi minulle aina, kun arveli olevansa tilanteen herra. Aikani murisin takaisin, ja nyt Elmo tietää oman paikkansa. 


Manu on nyt yksivuotias, ja sillä on selvästi alkanut nousta samanlainen kapinahenki kuin Elmolla samanikäisenä. Manukin koettelee nyt omaa pystyvyyttään, ja välistä on vaikea pysyä lujana, kun sen murina on niin hellyttävän epäuskottavaa ja höpsöä.




 Lopuksi vielä kuva Manusta ajalta ennen kevättrimmausta:





Elmo yksinään ei ole mikään haukkuja, eikä sen yksin jättämisessä ole ollut mitään ongelmaa. Kahden koiran kanssa törmäsimme kuitenkin uuteen ongelmaan: jos toinen vouhkaa ja alkaa haukkua, toinen yhtyy älämölöön. Manu on kova poika haukkumaan, kun koirat jäävät yksin kotiin, ja kun Elmokin yhtyy kuoroon, syntyy melkoinen mekkala. Viime syksynä ostimme haukkupannan. Se toimii niin, että kun koira haukkuu, mikrofoni tunnistaa äänen ja laite suihkaisee koiran naamalle sitruunantuoksuista suihketta. Koirat vihaavat suihketta, ja ne hiljenevät, kun saavat sitä naamalleen. Jos Manulle laittaa sitruunapannan, kumpikin koira pysyy hiljaisena.


Kerran olin lähdössä kotoa, enkä löytänyt haukkupantaa mistään. Kiireessä otin käteen sen, minkä ensimmäisenä löysin: minisuksen siteen. Manu ymmärtää sitruunapannan syvimmän olemuksen, ja sen, mikä yhteys on ihmisen kotoa poistumisella ja Manun pannan laittamisella. Kun se näkee lähtöä tekevän ihmisen lähenevän, se luikkii hyvin nöyränä, pää kumarassa nurkkaan tai sohvan alle.

Minun onnekseni Manu ei vielä ole hoksannut varsinaisen sitruunapannan ja minkä tahansa muun vempeleen eroa: kun lähestyin koiraa suksiside kädessä, Manu painoi päänsä kumaraan ja yritti puikkelehtia pakoon. Ja tadaa! Niinhän siinä kävi, että pelkkä suksiside riitti pitämään koiran hiljaisena. Sääliksi käy toista.


Rattoisaa sunnuntaipäivän jatkoa, ja muistakaapa käydä äänestämässä.


6 kommenttia:

Mukava, kun jätit jälkesi!