perjantai 31. tammikuuta 2014

Turkoosinvihreää



Pojan huoneen kirkkaan turkoosi seinä kokee uudenlaista muuntautumista, kun kevätaurinko siivilöityy sitä vasten keltaisten omppuverhojen läpi. Turkoosistakin tulee hieman vihertävänsävyinen, kun se yhdistyy keltaiseen. Taitaakin olla niin, etteivät pojan huoneen värien vääristäjät olekaan kuolonkalpeat räsymatot, vaan ennen aina niin viattomana esiintyneet omppuverhot. 


Petollisia ovat keltaiset omppuverhot.










Poika on jo kahdeksan, mutta sänky on vielä vauvamallin pituudesssa. Sängyn jatkaminen on vain parin ruuvin takana, ja patjan jatkopalakin löytyy varastosta. Täyspitkä sänky ei taitaisi tässä järjestyksessä huoneeseen mahtua, ja olen nyt jumiutunut projektin suhteen. Uusi, huoneeseen paremmin sopiva sänky vaiko jokin nerokas uusi järjestys, joka ratkaisee kaiken?










Olisipa mukava päästä kiepauttamaan koko huone aivan ympäri! Mistäköhän sitä aloittaisi?


torstai 30. tammikuuta 2014

Vielä pari uutta väriä keittiöön!



(Melkein) Kevät ja aika kurkata kaappeihin! Luhta Home lähetti ylläripylläripaketin, josta kuoriutui semmoinen määrä muhkeita pyyhkeitä, että täytyi heti tehdä täydellinen liinavaatekaapin raivaus.


Käsipyyhkeiden myötä tuli keittiöön taas lisää uutta väriä. Keittiö on aivan kyltymätön: sinne mahtuu kaikki maailman värit. 50-luvun keittiönkaappien raoista voidaan olla monta mieltä, mutta se täytyy niiden eduksi lukea, ettei pyyhkeille tarvitse koskaan miettiä erillisiä paikkoja.






Sinissävyisiä vihreitä ja koralliin vivahtavia oransseja Aalto-mallin pyyhkeitä meiltä löytyikin jo ennestään valkoisina. Vanhat, hyvät pyyhkeet ovat olleet käytössä jo vuosia, ja ne saavat jatkaa rinnakkaiseloaan uusien värien kanssa.








Pyyhkeiden lisäksi paketista paljastui myös pari mustaa Aarre-punoskoria, jotka siirtyivät keittiön tasolle ja syrjäyttivät siinä aikaisemmin nököttäneen, vähemmän edustuskelpoisen lootan.












Uudet pyyhkeet ottivat paikkansa siistitystä liinavaatekaapista, ja edelliset, juuri kymmenvuotissyntymäpäivään viettäneet kylpypyyhkeet siirtyivät nyt syrjään. Kaapin ovi saa jäädä toistaiseksi auki: säntillinen rivi saman sarjan pyyhkeitä kertoo niin mukavaa kieltä siitä, miten säntillinen kaapin siivoaja olenkaan.


keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Siivousinspis iski



Siivouspäivä keskellä viikkoa, miten erityistä! En enää osaa siivota niin kuin normaalit ihmiset, vähän kerrallaan, tasaisesti. Joka kerta on pakko raataa oikein pidemmän kaavan mukaan, niin että varmasti kestää mahdollisimman pitkään, eikä sitten taas tee mieli vähään aikaan moppia heilutella.


Tämänkertainen siivousinspiraatio iski, kun kaupittelin netissä kippoja ja kuppeja. Ostaja saapui kotiovelle, kehui kotia ja kertoi lukeneensa blogia. En ole koskaan ajatellut, että blogia lukee joku oikea ihminen. Semmoinen, joka on olemassa reaalimaailmassa. Menin aivan hämilleni. Punastuin (mutta en kuitenkaan niin paljon kuin tänään, kun autovanhuksemme otti ja veti viimeiset henkosensa keskellä risteystä, ja jouduin pukkaamaan auton tienposkeen).


Odottamaton myyntitapahtuma yllätti minut täysin, että loppuilta kului ovenkynnyksellä seisoen ja omaa kotia kriittisesti tarkkaillen. Mitä se tästä kulmasta näki? Onneksi huomasin selittää, että tuo järkyttävä tavarakasa olohuoneen ovella on juuri menossa kirpparille. Ja onneksi keittiön valot olivat pois päältä, etteivät monen päivän tiskit riekkuneet ovelle asti. Mutta miksi olinkaan pukenut paidan väärin päin. Ja rissatkin vielä auki.


Lamaannusta ja asioiden läpikotaista pohdiskelua seuraava luonnollinen askel oli tietysti tämänpäiväinen ankara siivousurakka. Eipä ole enää kirppiskasaa tientukkeena. Tiskit on raivattu ja valoja kehtaa taas pitää päällä. Paidankin käänsin oikein päin, ja vaihdoin varmuuden vuoksi epäluotettavat farkut legginsseihin, joissa ei ole rissoja ensinkään.










Maailma! Nyt olen valmis!

tiistai 28. tammikuuta 2014

Murrejuttu



Blokeisa kiertävät haasteet lämmittää aina mieltä, mutta aika harvoin jaksan niihin tarttua. Sain joku aika sitten murreaiheisen haasteen Checklistin blogistilta, ja tähänhän minun piti iliman muuta tarttua.


Mie olen pois Rovaniemeltä, mutta Oulusa olen eläny kaheksan vuotta. Minun normaalipuhe on melekolailla yleispuhekieltä, mutta jokku sanavalinnat palijastaa, mistä mie tulen. Kampaajala saatan esimerkiksi sanoa, että tykkään piettää hiuksia ponnarilla, ja siihen kampaaja tarttuu heti. Oulusa ei pietetä. En tiiä, mitä täällä tehään, jos ei pietetä.






Rovaniemelähän puhutaan hoon pääle, mutta minun puhheeseen sei ole ikinä kuulunu. Hoon päältä puhuminen on oikiastaan semmonen vanhojen mummojen ja pappojen tyyli. Nuorisola se on taas asennekysymys: hoota käyttävät net, jokka suuntaa yläasteelta amikseen, käyttää Lynxin takkia ja Koffin lippistä. Tosin mie perustan huomioni ommiin yläasteaikoihin, yheksänkytäluvun loppuun, enkä tiiä mittään nykynuorison muoista. Saattaa hyvin olla, että on muoti tässä viientoista vuojen aikana meänki perälä päässy muuttummaan.



Omista tutuista ja sukulaisista aika moni on semmonen, joka on muuttanu josaki vaiheesa elämääsä pois synnyinseuvultaan. Ensimmäinen pois jäävä elementti puhheesa tuntuu olevan persoonapronominit, jokka meleko luontevasti tuntuu vaihtuvan tai ainaki sekottuvan uuen asunpaikan murteeseen. Itekki huomaan käyttäväni :tä ja :tä mie:n ja sie:n lomasa. Mie ja sie on semmosia sanoja, jokka ei vahingosakaan missään yhteyesä jää keneltäkkään huomaamatta. Siittä jaksetaan kyllä joka kerta sanoa.






Oma poika on kans syntyny Rovaniemelä, mutta sielä se asu vain puoli vuotta, joten son oppinu puhumaan Oulusa. Sen puhheesta kyllä kuuleeki oulun. Melekein normaalilta tuntuu nykyään, kö poika kyssyy kavereiltaan, alakko nää tai alakko mua. Sehän tarkottaa, että alakko leikkimään tai tehhäänkö jotaki. Mie en vois tuolalaila kellekään sanoa: se kuulostais kyllä tosi pölijältä.



Pahinta Oulusa on viiman ja tuulen lisäksi käsittämättömän typerä imperfektin käyttö. Täälä on ihan poikkeuksellinen, vahava-asteinen imperfekti, ja siinä misä muut ihimiset sannoo normaalisti että tein tai luin, sanotaan ouluksi tekkiin ja lukkiin. Eikä siinä tietenkään mittään, jos joku muu nuin sannoo, mutta järkyttävvää on, kö joskus yllättää ittensä käyttämästä sammaa muotoa. Siihen pittää tulla nopia toppi, ja pojanki puhheesta jaksan joka kerta tuon korijata.






Sanavalinnoista meilä tullee eteläpohojanmaalaisen miehen kans monesti kärkästä jupinaa. Varsinki tuola eteläpohojanmaala käytetään niin outoja sanoja, ettei ole tosikaan. Eteläpohojanmaalaista ihimistä ei vain koskaan voi oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään. Tanttu tarkottaa mekkoa, hantuuki pyyhettä ja konhottamisen merkitys on jotaki semmosta kö 'hössöttää ja mekastaa ympäriinsä'. Konhottamisele on niilä oma nimitys, vaikka ilimanki pärijäis aivan hyvin, varmasti jopa paremmin mitä nytten, mutta totaalinen aukko sanastosa niilä onki sitten tuijaamisen kohala. Mitä sanovat eteläpohojammaalaiset ja muut sillon, kö joku tuijaa silimään? Ei niilä ole siihen mittään ilimasua. Hilijaa joutuvat olemaan ja sietämään kaikki.



Siitä son tuo peräpohojolan murre hyvä, että sielä on olemasa justiinsa net sanat, jokka tarvitaan, muttei yhtään mittään ylimäärästä.


maanantai 27. tammikuuta 2014

Kilpavietti iski



Torstaina postailin oman sisustusvinkkini tänne blogin puolelle; tänä päivänä on juttu auennut Taloon.comin sivuillekin.


Minähän en ole ollenkaan kilpailuhenkinen ihminen. Kilpailemisesta tulee mieleen vain koulun jokavuotiset pakolliset hiihtokisat, joissa piti hiihtää toppahaalari päällä, liian iso tupsupipo päässä semmoisilla suksilla, jotka luistivat aivan julumetusti. Ja jos eivät yhtenä vuonna luistaneet, oli varma, että pohjiin oli seuraavana vuonna laitettu 60-luvulta peräisin olevaa suksiluistetta, joka toimi kuin terva niin, että lunta tarttui pohjiin puolen metrin paksuudelta. Haluanko, että luistaa tosi paljon. Haluanko, että tökkii tosi paljon. Siinä olivat lapsuuteni lähtökohdat.


Siinä sitä sitten koetti hiihdellä, vuorovuosina liian liukkailla ja vuorovuosina liian tarttuvilla suksilla, ja tarkkaili, kun hiihtoa vapaa-ajallaan harravastavat himourheilijat viilettivät ohi ja veivät kaikki pokaalit ja aplodit. Oli aivan selvä homma alusta asti, että tässä on nyt ala, jolla en koskaan tule pärjäämään. Muutaman metrin jälkeen sitä aina luovutti että antaa olla, menkää, ei kiinnosta! Enkä ole sen jälkeen hiihtänyt. Kyttyrää tykkäisin, jos minut taas vasten tahtoani ilmoitettaisiin hiihtokisoihin jonkun Marja-Liisa Kirvesniemen kanssa, että katsotaan nyt, kuka voittaa. Mene mene, Kirpparikeiju! Hiihdä hiihdä! Kisan henki on rehti ja tasapuolinen!


Mutta nyt! Vieläkään en ajatellut hiihtää, mutta jokin alkukantainen kisavietti minuun iski! Tämän sisustuskisan myötä peruskouluaikaiset hiihtokisamuistot nousivat niin verevinä mieleeni, että nyt on viimeinenkin järjenhiven lähtenyt liitelemään. Alunperinhän osallistuin tuohon blogikisaan siksi, että halusin voittaa sen 500 euron porakoneen, jolla olisi varmasti ollut kovin mukava porailla. Kävi ilmi, että se porakone oli varattu vain niiden kesken arvottavaksi, jotka kisaajia äänestävät, eikä minun postauksellani siten olisi taas tälläkään elämänalalla mahdollisuuksia. Enää silläkään ei ole väliä. Antaa olla! Menkää!


Luovuttanut en silti ole. Taktiikkani on vain vaihtunut. Palkinnolla ei enää ole väliä*: Nyt haluan vain rökittää kaikki muut.


Lähtötilanne on aika huono: Kirpparikeijun kotona on saanut yhden äänen (arvatkaa keneltä), johtavalla postauksella on 135 ääntä. Mutta sehän ei tarkoita yhtään mitään! Kyllä täältä vielä noustaan! Ei muuta kuin uutta tervaa pohjiin ja eteenpäin!






Ja onhan se minun vinkkikin aika hyvä. Täältä sitä pääsee äänestämään.


*joskin voittavalle blogipostaukselle on luvassa peräti 1 000 euron lahjakortti Taloon.comiin.


Lisää väriä, kiitos



Pojan huoneen kuolonkalpeat räsymatot tuntuvat vetävän koko huoneen ilmeen apeaksi. Hailakka sininen valkoista vasten on aika ankara yhdistelmä, eikä se tähän huoneeseen sovi ollenkaan. 


Etsinnässä on reippaat ja pirtsakat räsymatot.










Elmon valtaistuin siirtyi  jokin aika sitten pojan huoneeseen. Tuolissa on muhkeat jousitukset, jotka oikein anelevat lapsia käyttämään tuolia trampoliinina. Yhdellekään lapselle ei ole erikseen tarvinnut sanoa, että kokeilepas, kuinka hyvät jouset tuolissa on; kaikki ovat valitettavasti sen keksineet ilman opastustakin.


Sen lisäksi, että krumeluuri tuoli on mitä erinomaisin kuntoilukoje, sillä on myös maagisia ominaisuuksia: sen väri tuntuu muuttuvan kameleonttimaisesti yhdestä toiseksi sen mukaan, minkälaiseen ympäristöön sen milloinkin pistää. Toisinaan, ehkä synkkinä itsesäälin hetkinä, tuolin väri vivahtaa vihreään. Ilon päivinä tuoli taas kukoistaa, ja se muuttuu kullankeltaiseksi.


Nyt nojatuolilla on selvästi meneillään synkänsurkea, pidempi kausi. Mutta ehkäpä uusi, räiskyvän rempseä matto vähän piristäisi sitä.



sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Tervehdys sisään tulevalle



Tomaattikilon hinta keikkuu irvokkaasti viiden ja puolen euron tienoilla, mutta onneksi leikkokukat ovat halpoja. Kauppareissuilla tuleekin nykyään ostettua kukkia tomaatteja useammin, ja kyllähän ne sentään kestävätkin kauemmin. Onneksi ketsuppikin on vihannes, joten vitamiinien saanti on taattu.


Herkän hauraan neilikkakimpun laitoin näkyvimmälle mahdolliselle paikalle, eteisen laskutasolle. Eteinen on keskellä kotia, ja sen kautta kuljetaan jokaiseen huoneeseen. Olen pitänyt eteistä vähän ei-minään-tilana, ei ainakaan tuoreen kukkakimpun arvoisena paikkana, mutta tänne jos minne kannattaisi nyt kyllä panostaa! Neilikat ainakin keräävät juuri tässä eniten katseita ja tuovat siten parhainta iloa.






Kukkapuskaa ikuistaessa intouduin samalla kuvaamaan muutakin eteistä.






Armeijan vanha avainnaulakko on yksi lemppariesineistäni. Olen suunnitellut maalaavani naulakon taustan kynnysmaton värisellä pinkillä. Pitäisikö? Uskallanko?








Avainkaapin päälle kertyy pienistä tavaroista vaihtelevia näyttelyitä. Söpö skootteri ja puiset pampulat ovat kirppislöytöjä, Thirst aid -juomapullo jonkun antama huumorilahja.











Mukavaa sunnuntai-illan jatkoa! 



lauantai 25. tammikuuta 2014

Kukkaostoksia kevättalvella + uutisia


Meneillään olevasta vuodenajasta olen ruvennut käyttämään nimitystä kevättalvi. Hain kukkamullat varastosta, ja pussissa lukee, että paras aika multien vaihtoon on juurikin kevättalvi. Kevättalvi; miten hieno sana! Mahtava lupaus tulevasta onnesta löytyy kukkamultapussin kyljestä. Alkakaa tekin lukea kukkamultapussien tekstejä. Tulette onnellisiksi.


Olin eilen lapsenlikkana pikkupojalle, jonka kanssa kävimme ajankuluksi kukkaostoksilla marketissa. Poika katseli rauhassa leluhyllyjen tarjontaa, ja minä taas suuntasin nokkani kukkahyllyille. Kunnollisen hoitotädin tapaan kävin kukkavalintani lomassa kurkkimassa hoidokkini pärjäämistä. Ajoittaiset en-kyllä-erota-sitä-muista-lapsista -hetket eivät paljon häirinneet rauhaani, kun hyllyistä löytyi hortensioita puoleen hintaan. Lempikukkiani! Puoleen hintaan! Sama kai se on, minkä mukulan sieltä leluhyllyltä lopulta kotiinsa nappaa; kyllä tämä oli tutkittava loppuun asti.






Vaikka olenkin paatunut kukkien tappaja, eikä minkään viherkasvin odotettavissa oleva elinikä minun käsissäni ole kovin lupaava, menin värikkäiden kukkien keskellä niin höpsöksi, että rahtasin kotiini viisi uutta kukkaa. Esikoita en pakannut pakkasten varalta, ja ne pääsivätkin yön aikana nuutumaan ikävästi.


Hortensioiden kanssa taas olemme tulleet hyvin juttuun! Kylläpä vaaleanpunaiset ja vaaleansiniset kukat näyttävätkin kivoilta yhdessä!


















Hortensioita en istuttanut uuteen ruukkuun, mutta esikot odottelevat, että talven ajan jemmassa kylmävarastossa muhinut multapussi sulaa. Nyt voi jo alkaa vaihtaa kukkiin multia ja jos ei vielä kylvää niin ainakin suunnitella pian kylvävänsä uusia siemeniä kesäksi! Me taidamme istutella yrttejä; varsinaisten kesäkukkien suhteen olen aivan toivoton.


Nyt kun tuli siementen istuttamisesta puhu, on hyvä kertoa Elmon tuoreet kuulumiset. Elmo on päässyt toteuttamaan itseään, ja kävi niin onnekkaasti, että nallit paukkuivat juuri niin kuin pitikin. Alla olevassa kuvassa näemme kaksi Elmon jälkeläistä, Taiston ja Voiton, jotka polskivat kuvan yläreunassa.






Mahdollisten pentujen tulevat kodit mietittiin jo hyvissä ajoin ennen astuttamista, ja lähipiiristä olisi löytynyt tilausta useammallekin karvakuonolle. Ensimmäinen syntyvä pentu menee emän valitsemaan kohteeseen, toinen on meille varattu. Ottajia listalla olisi vaikka ja kuinka, emmekä ole vielä lopullisesti päättäneet pennun suhteen. Joo? Ei? Joo? Ei?


Kahdesta koirasta olisi varmasti vähintään triplavaiva, mutta tuitelituiteli kun on vaikea miettiä järkevästi, kun on koiranpennusta kyse. Pentujen syntymään on vielä vajaa kuukausi aikaa, joten täytyy nyt puntaroida asiaa teräksen viileästi! Yritän olla katselematta liikaa tämänkaltaisia koiranpentuvideoita netistä, ja käytän ajan jatkossa vaikkapa koirankakkavideoiden etsimiseen.


perjantai 24. tammikuuta 2014

Kirppiskolttu



On se aika vuodesta, kun on alettu käydä kaappeja läpi, päätetty taas kerran siivota täyskaaoksen vallassa oleva häkkivarasto ja rontata ylimääräiset romppeet kirpparille. Vaatehuoneesta lähtee yksi jos toinenkin tanttu kiertoon, mutta salakavalasti sinne ujuttautuu uusia niin, että tulos on plus miinus nolla. Tai ehkä paremminkin plussa.


Viimeisin kirppislöytö on tämä Marimekon kankaasta justiinsa minun mitoille ommeltu kolttu (5 e). En ole tainnut koskaan ostaa kirpparilta kenenkään itse tekemiä juttuja, mutta tämä oli niin siististi tehty, että päätin oikein repäistä.


Kotelomekkomalli on ehdoton lempparini. Malli on yksinkertainen ja se on helppo ja nopea ommella itsekin, joten luulisi, että kaappini olisivat niitä täynnä. Joku tuntematon tekijä mättää yhtälössä "tykkään kotelomekoista", "tykkään ompelemisesta" ja "haluan täyttää kaappini kotelomekoilla". Mutta kohta minä sen teen! Oma kotelomekko viikon jokaiselle päivälle!






Kaapin ympärys olohuoneessa paljastaa, mitä kotona on tällä hetkellä meneillään: kaapin yllä piilottelee keskeneräinen tuunailuprojekti (olen hyvin epävarma tämän onnistumisesta - en ehkä mainitse siitä enää uudestaan) ja lattialla lojuu kasa kirpparille menevää rojua (rajasin kuvakulman suopeaksi).


Onko kaikilla muilla ihmisillä tavarat aina paikoillaan ja koti mallillaan? Miten se tapahtuu?


torstai 23. tammikuuta 2014

Maltillisesti paras



Tällä postauksella osallistun Taloon.com-sivuston Raksaniksit-aiheiseen kilpailuun. Kilpailuun voi osallistua kuka vain blogillinen; äänestämään pääsevät kaikki. Äänestäjät osallistuvat vajaan 500 euron porakoneen arvontaan. Eniten ääniä saanut postaus taas voittaa 1 000 euron lahjakortin Taloon.comiin.


Kisan aiheena on rakentamiseen, remontoimiseen tai sisustamiseen liittyvä ajansäästö. Ensimmäisestä minulla ei ole mitään kokemusta, ja remontoiminen sekä ajansäästö taas eivät minun mielikuvissani mahdu yhtäaikaisesti samaan maailmankaikkeuteen. Jäljelle jää siis sisustaminen, josta voisin postata vaikka monen vuoden ajan blogiini. Ei kun?



Omaan sisustusfilosofiaani kuuluu maltilla, ajan kanssa eteneminen. Kuva Elmosta uuden, koirilta kielletyn päiväpeiton päällä demonstroi sisustusprojektin valmistumista parhaiten:







Parhaat yhdistelmät ja kokonaisuudet syntyvät mielestäni sattumalta ja pitkällä aikavälillä, ei kerta rykäyksellä peräkärryn kanssa marketissa vierailemalla. 



Vuosi sitten muuttaessa remppasimme uuden kodin pinnat: makuuhuoneen mustaa tehosteseinää lukuunottamatta seinät maalattiin kauttaaltaan valkoisiksi ja lattioiksi valittiin yhtenäinen, vaalea laminaatti. Juuri rempattu tila oli kuin tyhjä taulu, ja pikkuhiljaa aloimme lisäillä sinne mielestämme kauniita asioita.







Makuuhuoneessa erilaisten tyylien yhdistäminen on minun makuuni onnistunut parhaiten: sängynpäätynä toimii vanha aitan ovi (jossa on vielä ovenkahvakin tallella), seinustalla on pieni osto- ja myyntiliikkeestä löytynyt kirjakaappi ja kokonaisuuden kruunaa äidin lahjaksi kutoma, käsinvärjätty villapeitto, oikea aarre. 






Rosoisuuden ja epäsymmetrisyyden ystävänä sanonkin, että paras sisustus syntyy mutkattomasti omien mieltymysten mukaan yhdistelemällä. Mitä ajansäästöä; ei tarvitse turhaan hötkyillä!


Tässä suora linkki omaan postaukseeni: Kirpparikeijun raksaniksi.


keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Virkattu matto isoäidinneliöistä



Opettelin syksyllä tekemään isoäidinneliön. Testasin tavallisella langalla yhden ruudun verran, ja päätin, etten ikinä jaksaisi alkaa nyhertää peittoa, koska lankojen päättelystä on niin järjettömästi vaivaa. En viitsinyt päätellä edes mallitilkun lankoja, mutta säilytin koepalan, ja olen säännöllisesti käynyt hypistelemässä sitä.


Väritykseltään tilkku näytti nimittäin niin kivalta, että aloin haaveilla vastaavasta peitosta pojan huoneeseen. Pinkki ja turkoosi  ovat muikea pari; valkoinen tuo kokonaisuuteen pehmeyttä ja musta jämäkkyyttä. Tuolla väriyhdistelmällä voisin vaikka päällystää kokonaisen huoneen. 


Pihiyksissäni ostin halvinta löytämääni trikookudetta, joka oli niin epätasalaatuista, että valmiista matosta tuli karsean vinkkura. Pojan huoneen matto jäi tekemättä, mutta parvekkeen edusta sai uuden kynnysmaton.















Mietin neliöiden yhdistämistä vasta sitten, kun sen aika tuli eteen. Ajatuksena oli, että musta olisi ollut viimeinen väri, mutta koska mustaa kudetta ei ollut enää jäljellä, täytyi yhdistämiseen käyttää valkoista.










Tasalaatuisesta ontelokuteesta tulisi varmasti paljon siistimpi lopputulos. Saa nähdä, innostunko tämän pettymyksentäyteisen kokeilun jälkeen enää aloittamaan sitä varsinaista suunnitelmaa.


tiistai 21. tammikuuta 2014

pippalot


Kutsuin perjantaina muutaman kaverin juhlistamaan vanhenemistani. Pippalot ovat aina mukavia, ja on hauskaa saattaa yhteen sellaisia kavereita, jotka ovat itselle tärkeitä, mutta jotka eivät tunne toisiaan.


Hauskempaa olisi olla syntynyt kesällä, jolloin voisi viettää puutarhakemuja. (Jos olisin syntynyt kesällä, kaikki olisi varmasti muutenkin paremmin, ja omistaisin puutarhan.) Talvella täytyy pysyttäytyä sisätiloissa lämpimässä. 


Vaikka olisi minkälaiset kissanristiäiset kyseessä, on aina mukava tuoda juhlan tuntua muutamilla koristeilla, kukilla ja kynttilöillä. Tarjoilut olivat tuttuun tapaan yksinkertaiset: ruokaisaa salaattia, leipää, daim-kakkua, vaahtokarkkeja ja sipsejä.







Valkosuklaa-daimkakku on tämän vuoden reseptiprojektini kolmannen viikon aikaansaannos. Ohje löytyy Hellapoliisien sivuilta, mutta jaan sen samalla tässä:


VALKOSUKLAA-DAIM-KAKKU





Pohja:
200 g     Domino Vanilja -täytekeksejä murustettuna (itse käytin Daniella mustikkaa)
75 g       voita sulatettuna
2 rkl       kahvia
Täyte:
2 1/2 dl vispikermaa
100 g    valkosuklaata
250 g maitorahkaa
1 dl   sokeria
2 tl    vaniljasokeria
4       liivatetta
2 rkl  sitruunamehua
1 1/2  isoa Daim -suklaapatukkaa rouhittuna (3 palaa)
1. Sekoita keksinmurut, sulatettu rasva ja kahvi. Painele seos leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaan.
2. Laita liivatteet likoamaan runsaaseen kylmään veteen.
3. Vatkaa kerma vaahdoksi, mausta sokerilla ja vaniljasokerilla. Lisää rahka. Kääntele joukkoon sulatettu suklaa :isää sitruunamehu ja Daim-murut.
4. Sulata liivatteet tilkkaan kiehuvaa vettä ja anna jäähtyä pieni hetki. Kaada liivateneste seokseen ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Kaada täyte vuokaan murupohjan päälle ja anna hyytyä 2-4 tuntia tai yön yli. 

Koristele Daim-murskalla tai suklaarouheella

Olohuoneeseen tein oikean humppatunnelman aikaan saamiseksi juhlaketjun kartongista. Idean nappasin My 2nd hand life -blogista, josta löytyy selkeät ohjeet nauhan tekemiseksi. Pariin kohtaan nauhan yhteyteen ripustin ilmalloja, mutta ne lässähtivät melkein heti.











Seuraavana aamuna aurinko paistoi juhlapäivän jälkeiselle aamulle tyypilliseen tapaan haikeana. Eilispäivän astiat olivat vielä olohuoneessa, nekin haikeina.















Mutta nyt on jo viikko pian puolessa, uusi viikonloppu häämöttää ja vielä arkiviikollekin on kivoja juttuja tiedossa!


maanantai 20. tammikuuta 2014

Juhlamekko


Joululomalla mummolan auvoisilla ompeluvehkeillä oli niin mukavaa ommella, että tein pitkästä aikaa muutamia vaatteita. Mummokolttu edusti arkisempaa linjaa, tämä jouluaatoksi valmistunut juhlamekko taas fiinimpää tyyliä.


Mekko pääsi toistamiseen ylle viikonloppuna. Alkuperäisissä kaavoissa mekossa oli hihat, mutta päätin lopulta poistaa ne ja jättää mekon olkaimettomaksi. Älykkään isosiskoni viisas neuvo kuului, että olkapäät kannattaa pitää paljaina niin kauan kuin se on mahdollista. Jatkossa aion toteuttaa tätä periaatetta.






Erityisen kiva jippo mekossa on tuo vyötärökaistale, joka nousee sivuilta vekkuliin tapaan ylös. Kylmän yllättäessä puin mekon kanssa edestä avoimen, lyhyen pikkutakin, joka jätti vyötärökaitaleen edestä ja takaa kivasti näkyviin. Pikkutakki täytyy itse kuvitella kuvaan.










Yläosan pallurakangas on todella ihanan tuntuista, ohutta materiaalia, alaosa taas paksua satiinia. Jos mekko ei materiaaleiltaan olisi niin yltiöjuhlava, voisin pitää tätä mallia muulloinkin. Arkisempaan mekkoon saattaisin kyllä kaventaa ja lyhentää helmaa.


Enää tarvitaan siis saumuri, veikeät kangasvarastot ja se pitkään kaivattu verstas, että suunnitelmani oman vaatekaapin täydellisestä läpikäymisestä saadaan toteutettua! Sitten teen kyllä tästäkin mekosta arkiversion.


sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Kevättä!



Huomaa, että nopeasti heti vuodenvaihteen jälkeen aletaan siirtyä kohti kevättä! Muutamana päivänä (ei tänään) on sisällä ollut jo aivan kesäinen tunnelma, kun aurinko paistaa kunnolla. Aivan mahtava valo!


Koska on vuoden tärkein aika, melkein-kevät, on lupa ostaa tulppaaneja. Kaikki hyvä ja mukava on nyt edessä.










Sain baarinurkkauksen liitutauluseinän ensimmäistä kertaa pyyhittyä sitten elokuisten illanistujaisten. Tarkoitus oli, että tämänkertaiset vieraat olisivat jättäneet puumerkkinsä näkösälle, mutta sehän sitten unohtui.


Muutaman aurinkoisen päivän jälkeen palattiin taas sumuisen synkeään talvi-ilmaan, mutta minuapa ei niin vain hämätä. Siellä se on, aivan oven takana, kevät!