Tule mukaan

perjantai 20. tammikuuta 2017

Parvekeunelmia


Tässä vaiheessa vuotta on ehdottomasti lupa alkaa suunnitella tulevaa pihakautta! Kävin ostamassa kirjakaupasta Keittiöpuutarha-kirjan, joka vaikuttaisi minun kaltaiselleni tumpelolle ja mistään ymmärtömättömälle sopivalta opukselta. Tammikuun esikasvatettavien kasvien kohdalla lukee chili ja orvokki, joten molempia täytyy ehdottomasti koettaa. 


Mistähän saa orvokin siemeniä? Käykö chilin siemeniksi kaupan chilien sisältö?





Parvekkeelle ei ole vielä muuta tehty kuin kannettu tavarat sisään. Meillä on ihanan kookas parveke, ja siellä mahtuu hyvin oleskelemaan, vaikka perustaisikin oman yrttitarhan. Aitan ovi näyttää kivalta parvekkeella, vaikka sillä ei mitään järkevää käyttötarkoitusta olekaan. Ovesta oikealle mahtuisi kaappimallinen kasvihuone, johon saisi mahtumaan ruukkukaupalla yrttejä.





Suomelan sivuilta löytyy seikkaperäiset ohjeet oman kasvihuonekaapin rakentamiseen. Olen ihastellut kaappia aikaisempinakin vuosina, mutta sen nikkarointi on minulle ehdottomasti ihan liian vaikeaa. Lisäksi lasit pitäisi teettää lasiliikkeessä ja nikkarointia varten pitäisi ostaa jiirisaha (muutama kymppi) ja jyrsin (130 e), muista tarvikkeista puhumattakaan. Vaikka valmis kaappi on melko arvokas, tulisi itse rakennettu kaappikin aika kalliiksi. (Kuva: suomela.fi.)





Kekkilän Vihervitriini olisi tosi saman tyyppinen kasvikaappi, mutta sitä ei tarvitse itse rakentaa. Ainakaan tähän hätään en löytänyt kaappia mistään myynnistä, mutta jospa se tulee taas kevätmarkkinoille? (Kuva: Kekkilä.)





Kolmas vaihtoehto olisi käyttää kaapin runkona jotakin kirpparilta löytyvää kaappia, jonka oviin vaihtaisi joko lasit tai pleksit. Neljäs vaihtoehto olisi rakentaa valmiista vanhoista ikkunoista eri mallinen, hyvin yksinkertainen kaappi. 


Mitäpä suosittelisit?
 

torstai 19. tammikuuta 2017

Ihan minun näköiseni mekko!



Pakko vähän brassailla: nyt on ensimmäiset joululahjaostokset tehty! Oulun Stockmann lopettaa (ihan hirveä sääli!), ja kaveri vinkkasi, että tänään on alkanut 60 prosentin alennukset. Sinnehän piti sitten heti juosta tukka putkella katsomaan "lapselle vähän kenkää ja vaatetta", kröh. Naisten osastolta ei ihmeekseni löytynytkään yksitoistavuotiaalle pojalle sopivia pukimia, mutta itselleni löysinkin! Olipa kiva!


Olen pitänyt kuukauden ostoksista ja poistoista tarkkaa kirjaa läpi kuukauden. Vielä aamulla poistoja oli niin paljon, ettei pysty edes laskemaan, ja ostoksia ihan muutama, kaikki tarkkaan harkittuja ja tarpeellisia. Näin illan päälle voi sanoa, että laskelmat ovat heittäneet häränpyllyä.


Mutta löytyipä kerrassaan aivan minun näköiseni mekko! Niin minun tyylinen, ettei kukaan ikinä tule huomaamaan, että siinä on uusi vaate. Marco Polon leningille jäi hintaa 40 euroa alennuksen jälkeen.





Se istuu niin nätisti! Uudesta mekosta tulee ihan mummo mieleen. Tykkään kovasti tästä tätimäisestä lenkinkimuodista: ajatella, että vielä reilu kymmenen vuotta sitten pidettiin sellaisia järkyttäviä navan paljastavia bilevaatteita. Vai liittyykö se vain omaan ikääni? Ehkä kaikki muut pukeutuivat silloinkin asiallisesti. Toki jos pitäisi valita joko 19-vuotiaan littamaha plus liian lyhyet, mauttomat paidat TAI pieni pömppis ja siihen sopiva tätimuoti, saattaisin kääntyä napapaidan puoleen. Nyt tyydyn paheksumaan nuorisorytkyjä.







Sovitin myös yhtä aivan käsittämättömän ihanasta materiaalista valmistettua Selected Femmen neuletta (villaa, mohairia, elastaania), joka oli varmasti lämpimin koskaan sovittamani paita. Harmi, että kaikki oikeasti lämpimät vaatteet ovat sitten malliltaan sellaisia olen siivonnut koko päivän, mitä asiaa -tyylisiä. Lenkinkiaikaa riittää vuodessa korkeintaan kaksi kuukautta, ja loppu aika täytyy tarpoa toppahousut jalassa. Eihän se aivan oikein mene. Jätän mekon keikkumaan kaapin kulmille näkösälle, jotta sen vuosittainen käyttöaika edes hieman pitenee.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Juhlan kunniaksi



Taas ollaan vuoden vanhempia. Hurjalta tuntuu olla näin vanha. Oma sisko on kohta vanhuksen iässä, itsekin aivan keski-ikäinen ja lapsi pian teini. Niin se aika vain vierii.


Juhlan kunniaksi avasin joululahjakarkkilootan (niitä on tämän jälkeen enää kaksi jäljellä!), puunasin kodin, nostin Kastehelmet esille ja keitin kahvit. Maltilla mennään tässä iässä. Ei sovi rymytä turhia.














Elmokin päätti toivottaa hyvää syntymäpäivää (peräpäällään), ja niin on valkoinen matto ensimmäistä kertaa pesussa. Aina välistä sitä haaveilee itämaisesta, käsin solmitusta villamatosta, mutta kyllä on muovimatossa aivan erityistä taikaa!


Rapsakkaa talvipäivää kaikille!


tiistai 17. tammikuuta 2017

Eteisessä erilaista, uutta olohuoneessa


Sainpahan kenkälootan tungettua johonkin koloon olohuoneen sohvapöydän tilalta. Armeijan vanha kiväärilaatikko pääsi taas tuttuun käyttöönsä, kenkälootaksi eteisen naulakon alle. Eteisessä onkin aika ahdasta ja melkoinen tilanpuute, kun korkea kaappi vei tilaa takeilta, eivätkä kaikki kengät kunnolla mahtuneet paikoilleen.


Valkoinen hyllykkö pääsee nyt parvekkeelle kukkatelineeksi ja kenkäloota odottelee, että sen sisältö saadaan siististi purettua käsityökaappiin.





Lankkuläjästä vähän rouheampaan tyyliin sahailtu taso sai nyt ainakin toistaiseksi alleen ritiläkorin, jonka pelastin wc:stä uuden tieltä puretusta, kaatopaikalle viedystä vanhasta kaapista. Arvasin, että tällekin tulee vielä käyttöä! Taso kaipaa vielä maalia, ja jos sopivan korkean rullat joskus sattuvat vastaan, täytyy niitäkin koettaa.








 Sitten vain maalisuti käteen ja katsotaan, mitä tulee!

maanantai 16. tammikuuta 2017

Ideaa vai ei? Sohvapöytä lankuista



Muistinpa vain, että kellarissa meillä kököttää joutilas lankkukasa. Ostin kuljetusta varten kolmeen pätkään sahatun lankun edellisessä kodissa, kun oli mielessä yksi tietty nikkarointijuttu, joka jäikin sitten toteuttamatta. Jotakin käyttöähän sillekin lautapoloselle piti sitten keksiä: olinhan siitä jo maksanut selvää rahaa.

 
Näitä lankkuja ja laudanpätkiä oli muuten erityisen hauska muuttaa kodista toiseen. Olivat oikeita päivänpiristyksiä.


Ajatus oli maalata lankut valkoisiksi ja laittaa alle isoimmat mahdolliset rullat. Mallailin levyä sohvan äärelle; alla on nyt koirien lelukori. Onkohan tässä nyt ideaa ensinkään? Vedänkö sinnillä loppuun asti ja haen rullat, vai pitäisikö suosiolla luovuttaa?











Joo vai ei?

Vitriinillä



Hitaasti edistyvä, perinpohjainen kevätsiivous jatkuu omalla painollaan. Samalla kun valon määrä lisääntyy päivä päivältä, tavarakaaos talttuu vähä kerrallaan. Tällä erää viimeiset kirppisjutut odottelevat olohuoneen nurkassa noutajiaan erilaisiin setteihin jaoteltuina. Loput romppeet lähtevät kasoina, pussi kerrallaan, ja niin tulee taas tilaa hengittää. Vähän vielä täytyy tyhjentää tasoja notkuvista kirjapinoista ja muista koristeista, niin sitten on hyvä.


Kekkosen kuva siirtyi mustalle vitriinille, ja tässä on nyt meidän kodin mustavalkoisin nurkka. Jos vielä nakuttelisi tauluja seinille, saisi laskutasojakin tyhjemmiksi. Johonkin kohtaan voisi tehdä kollaasin erilaisista tauluista ja valokuvista, mutta en osaa vielä päättää, minne. Toisaalta rennosti nojailevien taulujen paikkoja on niin helppo vaihdella. Toisaalta kollaasiseinä olisi helppo tapa tuoda uutta ilmettä ilman lisää tavaraa.





Vielä riittää kaappien puunausta! Kunhan on saatu sisätilat käytyä läpi, voisi alkaa miettiä jo parvekejuttuja ja uusia istutuksia. Vielä ei ole kevät, mutta kovasti se on jo mielen päällä.


sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Oman ryytimaan kaipuu



Marttailuprojekti ei nyt toimi niin kuin pitäisi. Kaikella itse tekemisellä oli tarkoitus lievittää sellaista välillä pinnan alla kytevää, välillä esillä leiskuvaa oman loppumattoman remppaprojektin ja ryytimaan kaipuuta. Tänään on ruokalistalla pinaattikeittoa karjalanpiirakoiden kanssa (noudatan kitupiikin kuukauden ruokalistaa noukkimalla; ruokalista tulee näillä näkymin riittämään koko vuoden tarpeiksi). Valmistelin Varpulan ruisleivän juuren huomiselle niin, että huomenna pääsee pyöräyttämään muutaman ruisleivän. Yritän elää maatalon emännän arkea kerrostalokolmion sisällä, keskellä kaupunkia.


Tämän viikon toista karjalanpiirakkasatsia paistaessa huomasin miettiväni, miten kiva olisi kesällä kasvattaa tuoretta ruokaa. Salaattia, porkkanaa, perunaa, yrttejä, sen sellaista. Suunnitella, valmistautua ja seurata edistystä, lopulta korjata sato. Kummallinen ajatus ihmiselle, joka saa jokaikisen ruukkukasvinkin kuolemaan. Silti kerrostaloasunnon seinät tuntuvat toisinaan kaatuvan päälle, naapurit ovat liian lähellä ja kookaskin parveke on pelkkä pihamaan irvikuva. Mihin ihmeeseen perustaisin oman ryytimaani?


 



Mihin-kysymystäkin oleellisempi on se, miksi tuollainen epärealistinen haave on jäänyt kytemään mieleen, ja miksi se ei jo mene pois. Eihän minulla ole koskaan ollut minkäänlaista kasvimaata, ja joka ikinen kesäkukkakin kokee hitaan ja tuskaisen kuoleman hyvissä ajoin ennen juhannusta. Eikä se ole edes kunnollinen, järkevä elämän tavoite. Muiden ihmisten tavoitteet sen sijaan ovat järkeviä ja kunnianhimoisia, kunnollisia ja ennen kaikkea epähaihattelevia. Omani ovat yksinkertaisia ja nykymaailmaan epäsopivia. Minä haluan muuttaa metsän keskelle alkeelliseen mökkiin kaivamaan multaa. Siellä saisin rauhassa valmistaa saippuaa ja ruisleipää mielin määrin. Kesällä tehdä kesäasioita, syksyllä valmistautua jouluun, talvella tehdä talvijuttuja ja keväällä taas valmistautua tulevaan kasvukauteen. Elää enemmän vuodenaikojen mukaan, tehdä omin käsin ja nähdä kätten työ. Pitäisin joka päivä rönttävaatteita, en puhuisi kenellekään tarpeettomasti, hankkisin lankaliittymän ja luopuisin aivosoluja tappavasta älypuhelimesta. Koirat saisivat juosta päivät pitkät pihamaalla, eikä ketään kiinnostaisi, vaikka ne räksyttäisivät aamusta iltaan. Kanoja ottaisin tietysti myös. Nekin saisivat juosta pihamaalla ja räksyttää.





Vuosi sitten, kun intouduin kokeilemaan kaappien nikkarointia, ihmettelin sukulaiselle, miten olenkin yhtäkkiä näin innostunut kaikesta käsillä tekemisestä. Sukulainen huomautti, että olen aina ollut samanlainen. Se oli päässyt unohtumaan: lapsena nakuttelin lähimetsään majoja. Oli suunnitelma, oli lautoja ja nauloja, oli jonkinmoinen toteutus. Kun lumi laski maahan, täytyi odottaa seuraavaa vuotta, että rakennuspuuhat pääsivät jatkumaan. Ja sitten ne taas jatkuivat, monta vuotta perätysten, kunnes luonnollisestikin jossakin vaiheessa loppuivat. Käsillä tekemisessä on jotakin ihmeellistä. Toisia vaivaa kaukokaipuu, toisia tarve tehdä käsillä. Ehkä joku kolmas on muuten vain onnellinen?








Mikä tähän auttaisi? Ehkä haihattelu loppuisi, jos ottaisin kuntosalijäsenyyden ja rupeaisin treenaamaan. Hieroisin öljyä uusille vatsalihaksille ja ottaisin valokuvia. Hankkisin uuden, kunnollisen työn sen tilalle, joka neljän vuoden jälkeen lipui työkkärin ilmaiselle harjoittelijalle.
 
 
Parasta on keskittyä miettimään omakotitalossa asumisen huonoja puolia ja velloa niissä. On lumen kolaamista, on räystäskourujen puhdistamista. Haaveilenko minä räystäskourujen puhdistamisesta? No enpä kyllä! Jos haaveilisin, voisin varmasti ilmoittautua vapaaehtoiseksi räystäskourujen puhdistajaksi. On veroa, hulevesimaksua, rikkoutuvia asioita ja paikkaan sitoutumista. Rempallaan olevia nurkkia, jatkuvaa nikuttelua ja nakuttelua. Ehkä hiiriä? Niitä inhoan sydämeni pohjasta. Sitten pitäisi ottaa kissa. Kissoistakaan en yhtään tykkää. Lisää lunta ja puiden hakkaamista. Huh huh, kylläpä nyt romanttiset ajatukseni karisevat!


Ei olisi pitänyt leipoa sitä ensimmäistä ruisleipää eikä valmistaa ensimmäistä saippuaa.