lauantai 17. helmikuuta 2018

Ihana kaivattu valo


Aurinko on tehnyt tepposensa: aivan varmasti tosi puhtaat ja siistit, melkein steriilit ikkunat ovat muuttuneet yhtäkkisesti ruokottoman likaisiksi! Hyvä että läpi näkee! Kuulin joskus sellaisesta himosiivoojasta, joka talvellakin pesi ikkunat Sinolilla. Kerroin tästä kaverille juoruilumielessä hölmöimpänä asiana ikinä, mutta kaveri ottikin vinkin vastaan aivan onnessaan. Eikö riitä, jos ne ikkunat sitten keväällä vasta puunaa?

Mutta mikä ihana valo. Kaikki näyttää niin paljon paremmalta, kun on kunnolla valoa. Jos saisin itse suunnitella talon, sinne tulisi pelkkää ikkunaa.





Alemmassa kuvassa näkyvä alempi peltitynnyri on tuhkille, ylempi koirien herkuille ja hoitotavaroille. Jaksan kerta toisensa jälkeen huvittaa itseäni houkuttelemalla koirat niiden omalle herkkutynnyrille puhelemalla koirille erityisellä herkunantamisäänellä. Elmo ja Manu tunnistavat äänensävyn vaikka syvimmän mahdollisen unen läpi, ja kipittävät välittömästi paikalle. Ja mikä pettymys, kun ottaakin tynnyristä herkkujen sijaan kynsisakset! Koiraparan naama vääntyy myttyrälle, selkä painuu kyyryyn ja sitten ne yrittävät mahdollisimman huomaamattomasti hipsiä karkuun pöydän alle. Ei se kynsien leikkaaminen oikeasti ole ollenkaan niin paha juttu, mitä pojat antavat ymmärtää, mutta koirilla on tapana suhtautua kaikkiin asioihin hirveän dramaattisesti.



Reipasta ja aurinkoista viikonlopun jatkoa!

perjantai 16. helmikuuta 2018

Perjantaisiistiä


Vielä riittää mukavan kirpakoita pakkaspäiviä siivoajan iloksi. Aina silloin tällöin intoudun puunaamaan koko kodin viimeistä piirtoa myöten, ja silloin kiva viedä kaikki peitot, matot ja tyynyt pihalle raikastumaan. Siivouspäivän jälkeistä raikasta ja pakkaselta tuoksuvaa tunnetta ei voita mikään! Ja miten tip top kaikki nyt onkaan!






Taisinpa kuitenkin puunata niin viimeisen päälle, ettei tässä pieni ihminen enää uskalla koskea mihinkään. Tulee sellainen olo, että pitäisi itse mennä pihalle pois paikkoja sotkemasta ja tyynyä myttäämästä. Vielä kun koiratkin ovat täysin poikkeuksellisesti pois kotoa tämän illan, eivätkä levittele koirasotkujaan ympäriinsä, niin kovin ylevältä ja juhlavalta tämä siisteys nyt tuntuu.

Josko huomiseen saakka koittaisi elellä ihan hissun kissun, niin eiköhän se siitä taas pian levähdä!

torstai 15. helmikuuta 2018

Kukkia ja kirppislöytö


Voihan valo, minkä teit! Niin kauan on kevättä odotettu, ja nyt kun se vihdoin alkaa olla käsillä, on iskenyt ihan mieletön kevätväsymys. Raaka peli, ei voi muuta sanoa! 

Pitkästä aikaa ostin ruokakauppareissulla kimpun kukkia kotiin. Muistui mieleen, miten erilaista oli vielä 90-luvulla: ei kai silloin kukkia ostettu marketista? Entä mitä on tapahtunut viinirypäleille? Ennen ne olivat kauhean kalliita ja pahanmakuisia siemeniä täynnä.






Otsikossa mainittu kirppislöytö on jo jokin aika sitten kotiin kiikutettu. Ihastun aina kaikenlaisiin erikoisiin tavaroihin, mutta olen yrittänyt välttää valitsemasta mitään sellaista, jolle en heti keksi käyttöä tai paikkaa. Korkea lasiastia keikkui niin kiikun kaakun jännittävyyden ja tarpeettomuuden välillä, että meinasin sen jättää. Jonkin aikaa se nököttikin hylättynä nurkassa, kunnes kokeilin sen sisälle valosarjaa. Nyt kummallinen kippo on kätevä yöpöydän valo!



Lasiastia näyttää minusta vanhalta, ja sen lasi sillä tapaa kauniisti valunutta niin kuin vanhojen lasiesineiden lasi on. Mitähän virkaa se on alun perin toimittanut? Minusta se on ihan kuin joku laboratorion putkilo!

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Varaslähtö kevääseen


Pitkän ja synkän talven jälkeen mieli alkaa pikku hiljaa kaivata raikkautta ja keveyttä. Jotakin hempeää ja hempukkaista! Kirppiskierroksella mukaan tarttui parit tyynynpäälliset ja kaksi nappityynyä, ja niiden avulla meidän koko olohuone otti harppauksen kohti kevättä. Ihan pienen pieni muutos, mutta koko tila tuntuu taas aivan toisenlaiselta.



Kastehelmet pitävät suurimman osan vuodesta majaa vitriinikaapissa, mutta aika ajoin nostelen niitä esille erilaisissa värimuodostelmissa. Nyt oli kirkkaiden ja pastellisten sävyjen vuoro.



Valoa riittää niin pitkälle iltapäivään, että toisinaan ehtii nappaista jopa valoisia ruokakuvia. Tällä viikolla herkuteltiin aivan poikkeuksellisesti leipäjuustosalaatilla.


Taas on uusi viikko ja puhdas pöytä edessä! Sitä kohti siis!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Kevättä kohti


Hirveän ihana viikonloppu takana: käytiin tyttöporukalla katsomassa Teatterilla käsittämättömän ihastuttava My Fair Lady, ja sen jäljiltä täytyy aivan totutella takaisin arkiseen elämään. Päätettiin perustaa kolmen hengen teatteriryhmä, ja otettiin tavoitteeksi käydä katsomassa kaikki kaupunginteatterin esitykset. Onko mitään ihanampaa edes olemassa kuin teatteri? Miten sitä tuleekin niin harvoin lähdettyä, vaikka aina esityksen jälkeen leijuu päivätolkulla toisissa maailmoissa, paljon hienommissa kuin tämä todellinen on.
 
Koirien elämä sen sijaan on sujunut samaa rataa kuin aina ennenkin, ilman sen suurempia nousuja ja laskuja. Joka aamu tietysti koirat ovat ehdottoman innoissaan, että on taas jälleennäkemisen aika ja uusi, seikkailuja täynnä oleva päivä edessä, mutta sellaista se koiran elämän kuuluu ollakin. On oikeasti vähän ärsyttävää, kun herää liian aikaisin kahden märän kuonon huohotukseen ja tikkujalkojen tepsutteluun mahan päällä, mutta ei voi kovin kauaa olla pahalla tuulella, kun näkee, miten vilpittömän onnellisia nuo kaksi koiraa ovat juuri minun näkemisestäni. Kenenkään muun seurassa ei koskaan ole ollut niin tärkeä ja erityinen olo kuin oman koiran kanssa. Päivällä taas koirien omien nokkaunien aikaan on aivan turha yrittää samaa ja mennä paijailemaan. Mulkoilevat vihaisesti ja jopa murisevat, jos ei ajoissa ymmärrä lopettaa.






Polttopuut alkavat vedellä viimeisiään, ja niitä pitäisi varmaan taas ostaa lisää. Paria päivää lukuun ottamatta takkaa on poltettu joka päivä, ja jotenkin patterilämpö tuntuu kauhean kolkolta tuleen verrattuna. Meillä taitaa olla aika vetoisaa, mihin varmasti auttaisivat paksut verhot ikkunoiden peittona. Ei kuitenkaan tee enää mieli miettiä talvisia asioita sisustuksen saralla, vaan vähän jo jotain kepeämpää ja iloisempaa tekisi mieli. Nuo vihreät vanerimaalaukset nostin alkujaan kaapin eteen vain kuvia varten, mutta jotenkin ne näyttivätkin siinä niin raikkailta, että saivat jäädä, vaikka ovat tietysti ihan kauhean epäkäytännölliset juuri tuossa.



Mietin, josko sohvan takana olevien opetustaulujen tilalle vaihtaisi omista kuvista teetettyjä mustavalkoisia valokuvia valkoisissa tai mustissa kehyksissä? Joskus kirpparilla törmäsin ihanaan ikivanhaan pieniruutuiseen ikkunaraamiin, ja ajattelin, että niin ihan kuin onkin, se ei meille sopisi: meillä on kaikki muu niin vanhaa, että antiikkinen raami olisi suorastaan moderni uutuus kaiken rosoisuuden keskellä.

Enää tämä kuukausi loppuun, ja tulee kuluneeksi kokonainen vuosi tässä talossa asuessa. Ei varmasti sopisi kaikille, eikä olisi enemmistön unelma, mutta minä olen tykännyt tästä talosta aivan kauheasti. Pienellä hui hai -asenteella täytyy suhtautua kaikenlaisiin vanhan talon puutteisiin, vetoisuuteen, vinkkuruuteen, repsotuksiin, hämähäkkeihin ja siihen, ettei joka nurkkaa todellakaan voi puunata samaan tapaan kuin kliinisessä, saumattomassa kerrostalossa. Mutta ihan hyvin ollaan pärjätty! Vielä kun jonakin päivänä saisi samanlaisen ikivanhan mökkerön aivan omaksi, niin jo lentäisi muovimatot eteisestä lautalattian päältä, vaihtuisi kasari-ikkunat toisenmoisiin, maalisuti heijaisi ja vasara paukkaisi. Ehkä vielä joskus?

torstai 1. helmikuuta 2018

Nikkarointimietteitä ja välinehaaveita


Ai että pitääkin saada päähänsä joku ajatus, ihan satunnainen, joka sitten vähä kerrallaan toistuu ja toistuu, kunnes juurtuu pysyväksi jomotukseksi ohimon taakse. Nikkarointisaralla olisi pari kivaa ajatusta, joita haluaisin kokeilla, mutta kyllä ne pikkuisen tasohöylää ja sirkkeliä huutaisivat. Mutta mikä järki on ostaa kalliit koneet yhtä tai kahta nikkarointia varten? Tulisiko niitä sen koommin edes käytettyä. Mitä tuhlausta ja täyttä humpuukia muutenkin!

Piti varsin ruveta muistelemaan, minkälaisia nikkarointeja on tullut vuosien saatossa tehtyä. Jokunen vuosi sitten mietin pitkään sähkökäyttöisen vanerisahan ostamista, ja silloin ajattelin myös, ettei sahalle tule käyttöä, ja se olisi aivan turha ostos, jota saisi sitten loppuikänsä harmitella. Kyllähän sille käyttöä tuli, ja olen saanut sahailla sydämeni kyllyydestä kaikenmoisia kuvioita vanerista. Toki saha on nykyään kovin harvakseltaan käytössä, ei kai niitä vanerikuvioita loputtomiin jaksa, mutta siellä se ullakolla odottelee aina seuraavan innostuksen iskemistä. Me olemme sahan kanssa päässeet siihen pisteeseen, että yhteiselomme on hyvin sopuisaa ja rauhallista. Ennen kaikkea rauhallista.

Vähän vatipää kai sitä pitää olla, että rupeaa nikkaroimaan jättimäistä kaappia kalliista materiaaleista pelkällä pistosahalla. Mutta kyllä sekin onnistuu, kun oikein kovasti tahtoo. Pistosaha maksoi suunnilleen 60 euroa, ja sen raaskin ostaa, että pääsi jotakin edes tekemään. Mintunvärinen kaappi on ehkä hienoin tekemäni nikkarointi, ja sen parissa oli tosi mukava puuhastella.



Pistosahaa on käytetty myös sinisen lipaston kunnostamisessa (sahasin siihen uuden pöytäkannen ja etualan leveät jalat) sekä kahden allaskaapin nikkaroinnissa.  Musta allaskaappi taisi olla joko ensimmäinen tai toinen koskaan tekemäni puutyö. Olin siitä hyvin ylpeä.



Pistosaha on ihan surkea väline  suoran sahaamiseen, mutta kun oikein kovasti tekee mieli sahata, sillä saa myös sohvapöydän aikaiseksi. Sohvapöydän lopputulos yllätti, ja olin siihen erittäin tyytyväinen. Puurima ei sellaisenaan näytä oikein yhtään miltään, ja sitä pyöritellessä saattoi vain kuvitella, mitä tuleman pitää.



Lankkupenkki on vain osittain minun tekemäni, ja sen osat on osaava ihminen sahannut sirkkelillä. Siitäkin tuli ihan hirveän kiva. 



Joku siinä nikkaroinnissa vain kiehtoo. Pyörittelin jokunen aika sitten käsissäni nikkarointiaiheista opaskirjaa, jossa olisi ollut ohjeet yhteen haaveilemaani kalusteeseen. Jätin kirjan kuitenkin ostamatta, kun ajattelin, että vähintään puolet ilosta lähtee, jos ei itse saa suunnitella, testata ja kokeilla. Jos haluaisin valmista, ostaisin valmista. Joskus menee ihan mönkään, eikä siitä sitten sen enempää, mutta toisinaan sitä onnistuu. Ja silloin kun onnistuu, on tosi mahtava nähdä, miten alun hatara ajatus muuttuu kolmiulotteiseksi, konkreettiseksi kalusteeksi. Epävarmuus, mistään tietämättä uuden kokeileminen, möhliminen, jälkien korjaaminen, syvä ärsytys ja innokas malttamattomuus kuuluvat aivan olennaisesti kaikkeen käsillä tekemiseen.

Olisihan höylästä ja sirkkelistä apua. Ehkä jopa siirtyisin nikkaroinnin saralla ihan uudelle askelmalle. Toisaalta kalliiden työkalujen omistamisesta tulisi kauheat suorituspaineet. En ehkä kestäisi sitä. Jos olisi erinomaiset välineet, olisi myös paineita suoriutua erinomaisesti. Ei voisi enää luonnonlapsena kokeilla summamutikassa ja reilusti möhliä. Pitäisi saada valmista aikaan, suoraa ja tasaista pintaa, ei yhtään vinkkuraa eikä muutenkaan mitä sattuu. Ehkä koko nikkaroimisen ilo sammuisi alkuunsa. Sirkkelit ja höylät homehtuisivat nurkassa ja sieltä tuijottaisivat paheksuvasti. Tulisivat painajaisiin, ja sitten piehtaroisin yöt katumuksen kourissa.

Sirkkeli & tasohöylä; joo vai ei.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Pari huutokauppalöytöä


Elämäni toiset huutokaupat ovat nyt takana, ja täytyypä myöntää, että alan päästä hommasta jyvälle! Onneksi suurin osa huudettavasta tavarasta oli sellaista virveli - toinen virveli -osastoa, ettei aivan mahdoton huutohulluus päässyt iskemään. Pari tosi kivaa juttua kuitenkin eilen löysin, ja ne nyt etsivät meiltä paikkaansa.

Enpä olisi vuosi pari sitten uskonut, että ikinä voisin kotiini suunnitellakaan ruusuaiheista öljyvärimaalausta! Mutta miten mahdottoman sympaattinen ja sievä se onkaan! Harmittomat ja mukavat aiheet ovat alkaneet selkeästi miellyttää omaa silmää, ja mikä on sen harmittomampi aihe kuin ruusun kuva. Hirveän ihana!



Olisi tietysti kiva tietää, kuka taulun on maalannut, mutta signeerauksesta ei ota kyllä selvää. Vai arvaako joku? Ruusutaulu ei ollut huutoyleisön suosiossa, ja sain sen 15 eurolla.






Toinen mysteerilöytö oli vanha lasinen ja metallinen kattovalaisin, josta ei löydy mitään merkintöjä. Musta kupu ei minusta sovi siron lampun tyyliin, ja se tuskin oikeasti kuuluu joukkoon. Tämä voisi sopia meillä käytävänpätkälle vanhan vitriinin eteen.



Olipa kiva taas löytää jotakin uutta ja jännittävää kotiin. Jotakin piristystä ja muutosta täällä onkin jo kaivattu!