tiistai 14. elokuuta 2018

Sohvajuttuja


Muhkea olohuoneen sohva toimii päivittäin koirien tähystyspaikkana. Huithapeli Manu ei niinkään välitä ulkomaailman tapahtumista, mutta Elmolle on hyvin tärkeää saada tietää, missä mennään. Sohvalta se tarkkailee erityisesti viholliskoirien liikkeitä. Hänellä on hyvin merkittävä tehtävä laumassa, ja on ensiluokkaisen tärkeää, että sohva on tarpeeksi lähellä ikkunaa.



Koukerokausi lienee käsillä, sillä löysin taas kirpparilta ihastuttavan pikkiriikisen pöydän, jossa on kauniinmuotoiset jalat. Joku on sen jo maalannut valkoiseksi vähän rennompaan tyyliin valuttamalla, ja mietin, pitäisikö valumia oikein korostaa. Jospa maalaisi kannen ja pienen osan jaloista keltaisella niin, että antaisi maalin valua pisaroina.






Samaa koukerotyyliä löytyy meiltä nyt useammasta kalusteesta, myös siitä vasta löydetystä sohvasta. Sohva on nyt melkein kokonaan purettu, ja onhan se nyt niin, ettei tuota voi mitenkään omin päin osata entisöidä. Hetken aikaa hekumoin sillä ajatuksella, että nakuttelisin pohjan pettäneet satulavyöt pohjan kautta takaisin niin, etten koskisi jousitukseen ja sidontoihin ollenkaan, mutta se nyt on kaikkien aikojen epärealistisin mahdollisuus onnistua; jämäkät jouset puskevat vastaan, eikä vöitä niin vain saakaan paikoilleen. Pohja oli tosiaan vielä pahemmin irrallaan kuin alun perin ajattelin: sen suojaksi oli nakuteltu erillinen pohjakangas, ja kun sen irroitti, satulavyöt eivät enää kovin monesta paikkaa olleet kiinni.

Kansalaisopiston entisöintikurssit alkavat ensi kuussa, ja tänään oli ensimmäinen ilmoittautumispäivä. Omasta mielestäni tosi hyvissä ajoin, 54 minuuttia ilmoittautumisen avautumisen jälkeen klikkailin sivuille, ja varasijalle jäin! Voihan olla, että peruutuspaikka vielä aukeaa, mutta jos ei, niin hupsista keikkaa.



Meillä on tänään ollut siivouspäivä ja sain vihdoin kaikki sohvanpurkurippeetkin jaloista pois. Säästän tietysti joka ikisen nippelin niin kauan, että sohva on taas kasassa, mutta onpa ihana, kun sai nuo sotkevat heinät ja haituvat ullakolle!

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Piilevä artesaani


Jännän ääreltä hyvää päivää! Kirppisshoppailin tänään meille uuden sohvan, joka on sen verran ränsistynyt, että sen saa huoletta purkaa atomeiksi. Minähän olen viime vuosina kunnostautunut minimalismissa, joten aina uutta kirppisostosta empiessä käyn läpi seuraavat kysymykset. Esimerkkinä käytän sohvaa, koska tänään ostin juuri sohvan.

1. Onko minulla vielä sohvaa?
[ ] Ei ole
[X] On

2. Tarvitsenko uutta sohvaa?
[X] En tarvitse
[ ] Tarvitsen

3. Onko uudelle sohvalle paikka mietittynä?
[X] Ei ole
[ ] On

4. Osaanko kunnostaa sohvan asiallisesti?
[ ] En osaa
[X] Varppina osaan.

Nyt kun kaikkiin kysymyksiin on vastattu niin kuin asia on, on aika kiikuttaa uusi vanha sohva muksun huoneeseen, jossa sen keskeneräisyys kaikkein vähiten minua häiritsee.



Sohva tosiaan vaatii melkoista työtä, kun sen pohja on pettänyt. Minullahan ei tietenkään ole vastaavanlaisten sohvien kunnostamisesta minkäänlaista kokemusta, mutta luotto omiin piileviin artesaanin kykyihin on tässä vaiheessa kymppi plus. Ei kai siinä muuta kuin purkaa verhoilut nippeli kerrallaan, katsoa miten osaset ovat olleet kiinni, googletella ohjeita ja tehdä sitten oman pään mukaan.



Itse runko on sohvassa tukeva ja jämäkkä, ja minähän ihastuin puuosien koristeellisuuteen ja sirouteen. Meillä olisi valmiina riittävästi ylijäänyttä kangasta petroolinvärisen sohvan verhoilusta, mutta pikkuisen kutkuttaisi joku uusi sävy, jotain pirtsakkaa. Ehkä fuksia? Toisaalta peruspellavakin voisi olla aika hyvä valinta, mutta onko se jo liian klassista ja fiiniä...

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Kellarishoppailua


Huh huh hellettä! Meidän varjon puolen kotimittarin lukemat ovat kivunneet törkeään neljäänkymmeneen asteeseen! Olen motkottanut päivä toisensa perään teinille, joka pitää oman huoneensa pimentävää rullaverhoa alhaalla niin kuin joku mörökölli, ja valistanut jälkikasvua siitä, miten harvinaista on, kun on kerrankin kunnon kesä ja kuinka siitä pitäisi nauttia. Lopetin motkottamisen, kun jossakin välissä ihan yhtäkkiä itselle iski niiiiiin huono olo, että oli pakko rynnätä kylmään suihkuun, kääriä märkä pyyhe pään ympärille, viettää hiljaiseloa ja laskea olohuoneen rullakaihdin, ettei aurinko enää porota jo valmiiksi kuumaa sisälämpötilaa saunalukemiin. Sitä itseriittoisuuden määrää, joka teinin kasvoilla nyt paistaa. Siinä ja siinä, olisiko ollut parempi tuupertua lämpöhalvaukseen.

Meillä on ollut kauhean mukava heinäkuu ja ollaan kierrelty ympäri Suomea sukuloimassa, Helsingin kaduilla sivistymässä, hääjuhlia viettämässä ja Ruotsin-risteilyllä. Järvivedetkin ovat minun makuuni tarpeeksi lämpimät, joten uimassa ollaan käyty ahkerasti. Yhdet häät ovat vielä edessä, ja hirveän kätevästi aion pukeutua prikulleen samoihin vaatteisiin kuin ensimmäisiinkin häihin. Laitan tukankin samalla tavalla, heh.

Kotosalla ei ole kummempia tapahtunut. Aika ajoin tuskailen tavaran määrää ja olohuoneen tunkkaista pimeyttä. Pyöreä pöytä oli meillä hakusessa, mutta vanhana visukinttuna mieleeni muistui kellariin raahattu vanha pöytä, joka kuuluu asuntoon. Vähän kai se on sininen, eikä pyöreä ollenkaan, mutta kuinka ilmainen se olikaan!






Pitkän aikaa selailin vaikka jos minkälaisia ruokapöytiä, mutta ajattelin, että kyllästyisin uuteenkin hankintaan niin pian, etten viitsi tänne enää uusia kalusteita hankkia. Saatiinpa sitten kuitenkin ruokapöytä ja vaihtelua ihan vain pienellä kantamisen vaivalla!

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Festarirekvisiittaa


Jokunen vuosi sitten väsäsin paikallisille pikkufestareille rekvisiittaa, joka nyt paremman säilytystilan puutteessa kantautui meille säilöön. Ullakolle piti festarirompetta kantamani, mutta joku nostalgiaryöppy sai testaamaan, josko vanerikyltti näyttäisi kivalta levysoitinnurkkauksessa. 

Pistosahalla vanerilevylle sahailtu kyltti on suunniteltu ilmavasti roikkumaan, mutta koskapa juuri tuolla kohdin seinässä oli jo ruuvinreiät, ajattelin testata, josko kylttiä jaksaa katsella vaiko ei. Oikeasti sille voisi ruuvata kattoon parit koukut niin, että se roikkuu seinästä irti.



Valojen kiinnittämisen jälkeen päässä alkoi välittömästi soida Snow is falling, merry Christmas everyone ihan lakkaamattomalla toistolla, mutta kohtahan se joulu jo taas onkin.



Valomainokseen voisi vaihtaa minkä tahansa julisteen, mutta luulenpa, ettei tämä tule meillä kahta viikkoa kauempaa viipymään. Hieno se silti on, mutta en ehkä halua sitä meille esille.



 

Joo vai ei vanerikyltille?

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Spotifysta vinyyleihin


Ikivanha ja supertyylikäs Philipsin levysoitin on juuri saapunut sille varattuun nurkkaukseen, ja kylläpä se näyttääkin mahdottoman hyvältä! Levysoitinta meillä ei koskaan ole ollutkaan, ja olen aivan ihastunut sen pehmeän säröiseen, pikkuisen rätisevään äänenlaatuun. CD-levyt on meillä maritettu jo ajat sitten, kun musiikin kuuntelu tuntui näppärimmältä Spotifyn kautta läppäriltä. Mutta ei se ole ollenkaan yhtä tunnelmallista! Eikä yhtä vaivalloista – tuntuu kummalta, ettei kappaletta voi vain vaihtaa nappia painamalla, ja äänenvoimakkuutta säätääkseenkin joutuu kipittämään kiltisti soittimen luo.

Muutamia levyjä ehdin jo kokeen vuoksi kirppareilta haalia, ja varmasti tulen jatkossakin ostamaan monta tuntematonta kokelasta. Erityisesti etsinnässä on ainakin The Temptations (Papa was a rollin' stone), Dave Brubeck, The Chordettes ja Benny Goodman. Hetken aikaa voisi katsella, josko sattuisi sopuhintaan tupsahtamaan vastaan, mutta sen jälkeen täytynee raottaa kukkaron nyörejä.









Huuli pyöreällä asennettiin soitinta muksun kanssa ja mietittiin, miten päin pudonnut neula kuuluu soittimeen laittaa. Saatiin toimimaan!






Levysoittimelle paikkaa varannutta sinistä taulua ei sitten kovin pitkään tarvittukaan tehtävässään, ja se siirtyi vitriinin päälle maailmaa tarkkailemaan. Pyöreää pöytää meidän olkkari vielä huutaa, mutta katsellaan, koska sopiva tulee vastaan!

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Senkki ja sininen taulu


Vanha valkoinen senkki kaipasi hellää hoivaa ja ankaraa hiontaa. Sen kansi oli aivan ränsistynyt ja nuhjuinen, joten päädyin poistamaan maalin kannesta kokonaan ja käsittelemään sen uusiksi.

Joulu-tammikuun aikoihin avattu valkoinen maalitörppö odotteli kaapissa, mutta puolilleen käytetty purkki oli ehtinyt jonkin verran jähmettyä, ja joukossa oli niin paljon minimaalista roskaa, että päädyin kuitenkin maalaamaan kannen kahteen kertaan pelkällä pohjamaalilla ja vahaamaan sen pinnan. Melko turhalta tuntuu säästellä maalipurkkien jämiä: maalit on tosi kalliita, mutta vihoviimeistä on työläiden pohjatöiden jälkeen huomata, että maali on jo nähnyt parhaat päivänsä. Saa nähdä, kuinka pelkällä pohjamaalilla maalattu ja sitten vahattu pinta kestää käyttöä!



Pohjamaali kuultaa pikkuisen puusta läpi, ja pensselinjäljetkin jäivät vähän näkösälle. Pinnasta tuli ihan vahingossa erityisen onnistunut: ei ollut tarkoituskaan, että senkki kiiltäisi uutuuttaan ja näyttäisi käsitellyltä.



Kannen reunassa kulki vanha kultamaalaus, mutta sitä jouduin hiomaan pois uuden maalin tieltä. En ollut kovin tarkka, ja pieni kultareunus jäi vielä jäljelle. Kannen valkoinen sävy on suoraan purkista, puhtaanvalkoinen, kun senkin oikea sävy on harmahtava. Ihan kivasti tuo uusi maali kuitenkin paikoilleen istuu, eikä sävyeroa luonnossa edes huomaa. Maalauksenkin jälkeen senkki on rauhassa ränsistynyt, juuri niin kuin pitääkin.



Kun kerran maalin sutimisen tahtiin oli kertaalleen päässyt, teki mieli pikkuisen jatkaa. Senkille on tulossa retrohenkinen vanha levysoitin, mutta sitä odotellessa kaivoin kaapista pensselit, akryylimaalit ja vanerilevyn. Pikkuisen väriä valkoiseen nurkkaan levysoitinta odotellessa!





Vihreä kynttelikkö on muuten kierrätyskeskuslöytö jonkin ajan takaa: sen on joku näppärä askarrellut betonivaluissa käytettävistä rautaisista tukijutuista. Minusta se on aivan ihastuttavan vinkkura ja sopivan boheemi! Se muuten pysyy pystyssä kynttilöiden kanssakin, vaikkei siltä näytä.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Pientä uudelleenjärjestelyä


Toisinaan käy niin, että joku aivan mitättömän pieni muutos saa valtavan pyörityksen aikaiseksi. Hetki sitten päätin, että meille täytyy saada vanhanaikainen levysoitin. Sellainen vähän rätisevä, pehmeää tunnelmaa luova soitin, jolla levyjä pyöritetään oikein ajatuksen kanssa. Vanhaa swingiä toivoisin vinyylilevyinä löytäväni.

Levysoitin tarkoittaa tietysti uuden säilytysjärjestelmän hankintaa. Etsiskelinkin aikani 50-60-luvun tiikkitasoa, kunnes päätin kokeilla, josko keittiössä majaillut ikivanha kustavilainen senkki kävisi tulevan levysoittimen tukikohdaksi. Senkki sopii juuri ja juuri sille varattuun koloon, joten siinähän meneekin sitten koko kodin järjestys ihan uusiksi! Kartellin lamppukin on ollut jo jonkin aikaa käyttökiellossa, kun sain sen töpselin hajotettua; näillä samoilla tulilla ajattelin sen kiikuttaa sähköliikkeeseen korjattavaksi.



Ei nyt varmaan vielä kymmentä vuotta, mutta monen monta vuotta kuitenkin on valkoinen senkki kulkenut meidän mukanamme. Sen kannessa oli jo ostaessa kulumaa, ja vähä kerrallaan se on alkanut repsottaa enemmän ja enemmän. Senkin kannen maalipinnan uusiminen oli sillä tehtävien asioiden listallani, jota ei ihan joka päivä vilkuilla. Nyt järjestystä vaihtaessa sain itseni huijattua siihen uskoon, että noin pahasti itsekseen hilseilevän maalipinnan poistaisi aivan suit sait sukkelasti! Valehan se tietenkin oli, mutta kun on jo aloittanut, ei vaikuta enää perääntyä. Uskomatonta, miten sitkaasti noinkin resu maali vielä pinnassa pysyy.



Minulla on jonkinmoinen pakkomielle poistaa maalit aina puhtaalle puulle saakka, ja jonkin tovin sai tämänkin kanssa hipsutella. Paljas puupinta on niin kaunis ja tuntuu käden alla ihanalta; tasaiselle pinnalle on mukava lähteä sutimaan pohjamaalia (tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa kansi on jo pohjamaalilla).



Aivan uskomatonta, mutta sain kuin sainkin jättikokoisen suorakaiteenmuotoisen ruokapöydän tuupattua keittiön puolelle! Enää tarvitaan pyöreä pöytä, jota tuolit jo piirissä odottelevat.



Haaveilen Artekin kattovalaisinten erottamista toisistaan niin, että toinen jää ruokapöydän yläpuolelle ja toinen sohvapöydän ylle. Tähän tarvitaan sähkömiestä, ja tuumailen vielä, kehtaanko kysyä vuokranantajalta vai olenko peräti niin leväperäinen, että itse sen kustantaisin.



Olen jo ehtinyt hylätä kaikenlaisen retron, mutta näin sitä näemmä taas mennään tietynlaista retroa suuntaa kohti! Huomenna pääsee sutimaan pintamaalin senkin päälle ja muutamat muut tekemistään odottavat tympeät jutut ovat jo työn alla.